Baarikierros: Olarilaista, ehdottoman maanalaista

Ennen julkaisematon kainalojuttu eiliselle Espoo-artikkelille.

Kuva: Oskari Sarkima


“Sinne, minne ei länsimetrolla pääse.” Jota kuinkin noilla sanoin Olutpostin päätoimittaja Anikó Lehtinen ohjeisti minua, kun sain toimeksiannon raportoida Espoon ”niistä muista” olutravintoloista. Mutta, onko Espoossa varsinaisia olutkuppiloita metrolinjojen ulottumattomissa?

Siitä lähdettiin nyt ottamaan selvää.

Espoo on niin laaja (epä)kaupunki, että oli pakko valita kartalta yksi alue, jota kartoittaa tarkemmin. Kohteeksi valikoitui Olari, mm. Olari-räpin sekä kaupunginosalta nimensä lainanneen otaniemeläispanimon henkinen koti.

Länsimetrolla oli kuitenkin matkustettava, jotta pääsi aloituspisteeseen, Urheilupuiston Sidewalkiin. Helsingin keskustasta niin kutsutun Ruttolinnun, eli Pikkulinnun sivukonttorin, alta Espooseen muuttanut Sidewalk ei ollut osa virallista kierrosta, mutta pidimme oppaani, HIMA-kotipanimon Anssi Monosen kanssa luovan suunnittelutauon ravintolan tiloissa.

Päätimme siinä ajassa ja paikassa, Lumin hapanoluen jälkeen, että jokaisessa turneen kohteessa vähintään jommankumman on nautittava espoolainen olut. Kättelimme asian päälle ja suunnistimme Matinkylän metroaseman kautta kohti Olaria bussilla, joka olikin viidessä minuutissa perillä. ”Ai näinkö lähellä tämä on”, ihmettelin asiaa vierustoverilleni. Pääasia kai kuitenkin, ettemme enää olleet radanvarressa.

William

En tuntenut Olaria yhtään ennakkoon, joten en tiennyt mitä odottaa, mutta viihtyisän laatikkomainen ostoskeskus avautui edessämme avoimena ja vastaanottavaisena. Ei siis muuta kuin ensimmäiseen kohteeseen, joka oli klassisen William K. -ketjun toimipiste. Tumma pintaa, looseja, biljardipöytä… Mitä nyt odotat kun astut William K:hon. Tiski levittäytyi hevosenkenkänä baarin molemmille puolin ja kapea terassi antoi lisätilaa. Espoolaisoluista laseihimme valikoitui lisää Lumia ja Salam… Äh, tankki tyhjeni neniemme edestä. Olimme silti vielä tavoitteessamme paikallisoluiden suhteen.

“Olarin ostari vaikuttaa viihtyisältä, sellainen kalskahdus 60–70-luvuilta. Laatikkotaloa, modernimpia kerrostaloja ja yllättävänkin vehreää”, Mononen tunnelmoi istahtaessamme patiolle.

(Valitettavasti William K. Olari laittoi lapun luukulle vain hetki käyntimme jälkeen.)

Davisto

Suuntasimme askeleet ostarin toiselle laidalle, Davisto-nimiseen kuppilaan. Tai ehkä paremminkin peliluolaan, sillä biljardipöytäalueen lisäksi pelattavana oli mm. shuffleboard.

Hämärässä baarissa oli miellyttävän rauhallinen tunnelma ja kyyppari otti meidät vastaan kuin vanhat vakiokasvot. Taustalla ujelsi Olarin räppimaineeseen sopivaa funkia ja soulia.

Saunakin olisi ollut tarjolla, mutta koska olimme täsmäiskijöinä liikkeellä, niin yksi olut sai piisata.

”Kiva paikka. Olarin Panimon tuotteita viljalti tarjolla, ja Olvia, kyllä niillä ihminen pärjää”, Mononen kiteytti paikan ja otti huikan olarilaisesta hapanoluesta. Tai APAsta. En enää muista kummasta.

Daviston vieressä olisi sijainnut Aloha & Bar Ohana, mutta harmikseni kuulin vasta jälkikäteen, että sieltäkin olisi jonkinlaista oluttarjontaa löytynyt. Ehkä pitää joskus uudestaan lähteä visiitille.

Ankka

Kaksi viimeistä kohdetta löytyivät ammoniakilta sekä tuoppiin kaatuneilta unelmilta löyhkäävän betonikäytävän, eli Maapallonkujan varrelta.

Ensin testiin Vaappuva Ankka, saunallinen kippola tämäkin. Vaikka Vaappuvan Ankan ulkokuori näytti ehkä synkältä nukkavieruine terasseineen, niin sisältä paljastui sopivan hämärä sekä intiimi olutpubi. Kuitenkin selvästi rähjäisempi kuin Suurpellon sisarravintolansa.

Viski vaikutti olevan Olarin Ankan juttu, mutta me pidimme linjan ja joimme paikallisolutta, olarilaista täälläkin.

”…Se toistaseksi vielä hyvin jatkuu, kun päästiin Olarin puolelle huojuu”, riimitteli kaupunginosan suurvisiiri, räppäri Raimo Tää on aluekeskus -kulttihitillään.

Kameli

Me huojuimme ensin oikealle, mutta päätimme jättää Olarin Krouvin tällä kertaa välistä ja suuntasimme saman käytävän toiseen päähän, Olarin kamelit -ravintolaan, joka sai kunnian päättää baarikierroksemme. Olen tosin melko varma, että ravintolan julkisivussa nimeksi kerrottiin Janoinen Kameli. Mutta ei kai kameli nimeä pahenna, jos ei pubi kamelia, vai miten se sanonta nyt meneekään.

Kameli näytti ja tuntui enemmän William K:lta kuin naapurin William K. Paljon pieniä looseja, värikkäitä ikkunakoristeita ja sellaista tietynlaista 2000-luvun alun ravintolan värimaailmaa. Tiedättekö, sellaista epämääräiseksi kauhtunutta punaista kuosia?

Kamelissa ei ollut enää saunaa tarjolla, biljardipöytä kuitenkin. Paikallisoluiden sortimentista löytyi pakollisen Olarin Panimon lisäksi Fat Lizardia sekä ensimmäistä kertaa Espoon Omaa Panimoa.

Seuralainen nappasi tiskiltä mukaansa Fat Lizardin IPA:n, joten saimme pidettyä sopimuksemme loppuun asti. Eikä siinä, espoolainen olut on useasti laadukasta, joten mikäpä niitä juodessa.

Istahdimme muutaman tunnin ekskursion päätteeksi Kamelin isolle, jopa biergartenmaiselle terassille ja kysyin Anssi Monoselta, miten hän koki Olarin tarjonnan: “Olarin ostarilla voit tehdä monipuolisen baarikierroksen pienen kehän sisällä.”

(Myös Kameli on sulkenut ovensa kierroksemme jälkeen).

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

WordPress.com.

Up ↑