Olutposti: Korpiklaanin Jonne Järvelä ja neljätoista tarinaa kaljasta

Suomalainen tykkää juoda. Muusikko tykkää juoda. Korpiklaani tykkää juoda. Totta ehkä toinen puoli, mutta siinä missä lahtelaisen folk metal -bändi Korpiklaanin maine oli aikoinaan hyvin kostea ja yhtyeen keikkarutiineihin kuului silmitön juopottelu ennen lavalle nousua, niin tänä päivänä kuusikko on tarkka siitä, missä kunnossa soittimeen tartutaan. Ammattimaistuminen, ikääntyminen sekä maku edellä -mentaliteetti ovat Korpiklaanin perustajan Jonne Järvelän mukaan syitä, miksi humala ei ole enää jumala.  

Olemme sopineet Järvelän kanssa tärskyt lahtelaiseen Pikku Hanhi -pubiin, jonka ovenkahvassa roikun tapojeni mukaisesti jo muutamaa minuuttia ennen baarin aukeamista. Tiskille päästyäni äkkään kylmäkaapista syyn sille, miksi Järvelä on nimenomaan halunnut tavata Hanhessa: yksinäinen Pyynikin Korpiklaani Lager Beer -tölkki tuijottaa takaisin kylmäkaapista. Kyyppari on kaatamassa sitä jo lasiini, mutta päätän jättää viimeisen kappaleen muusikon juotavaksi, joka samassa hetkessä astuukin saluunan ovesta sisään.

Vaikka en ole tavannut Jonne Järvelää aikaisemmin, niin lanteita viistävät dreadlocksit sekä yleinen habitus kertovat kyseessä olevan maailmanmainetta nauttivan metallimuusikon. Kuitenkin jo kätellessämme huomaan, että pohjimmiltaan Jonne Järvelä on vain yksi lahtelainen muiden joukossa. Mukavan oloinen ja kohtelias kaveri. ”En taida saadakaan tästä irti mitään diivailujuttua”, naureskelen mielessäni.

Neljätoista kosteaa vuotta tien päällä

Korpiklaani ei ole profeetta omalla maallaan, sillä vuonna 2003 Shaman-yhtyeen raunioille perustettu folk metal -yhtye on oikeastaan koko uransa kiertänyt enemmän esimerkiksi Euroopan ja Amerikan kuin kotimaan keikkalavoja.

”2005 aukesivat ovet ulkomaille ja nyt on neljätoista vuotta kierretty ilman taukoja, eli joka vuosi ollut vähintään kolme ulkomaankiertuetta. Ei välivuosia tai muuta”, kitaristi-laulaja sanoo istahtaessaan pimeän rokkibaarin loosiin.

”Ei tätä rumbaa olisi jaksanut jos juomatavat olisivat pysyneet samana kaikki vuodet, sillä meno oli hurjaa. Ei silloin aikoinaan vielä katsottu kieroon bändejä, jotka vetivät keikat juovuksissa. Päinvastoin, silloin rokkarit joivat viinaa. Sitten kaikki muuttui, melko nopeasti vielä. Siinä oli sopeutumista, koska aiemmin ryyppääminen aloitettiin heti aamusta vodkalla, ehkä pienet välikuolemat, ja taas mentiin. Kolmetkin kännit ehti ottamaan saman päivän aikana”, Järvelä muistelee.

Vaikka yhtye edelleen laulaa esimerkiksi vodkasta ja tequilasta, niin Korpiklaani vannoo nykyisin oluen nimeen.

”Tissutellaan, jos edes tissutellaan, olutta. Humalahakuinen juominen on paljolti jäänyt. En käy kiertueiden ulkopuolella juuri baareissa, ja Suomessakin lähden yleensä keikkojen jälkeen kotiin.”

Yhtyeen brändi ei siis ole ollut pelkkä brändi, vaan brändi on löytynyt usein myös lasista. Tai nykyään olut. Mutta minkälaista olutta Korpiklaani juo?

”Rumpali Matsson (Matti Johansson) on meistä se eniten oluesta kiinnostunut tyyppi. Hän tykkää tutkiskella oluita, varsinkin belgialaisia. Sitten basisti Jarkko Aaltonen ja kitaristi Cane (Kalle Savijärvi) ovat selvästi enemmän IPA-ihmisiä. Se on nyt kova juttu”, nokkamies pohtii.

”Meillä lukee nykyään raiderissa, että jääkaapissa pitää olla noin viisikymmentä pulloa olutta. Usein ne ovat paikallisia erikoisuuksia, varsinkin Saksa ja Sveitsi ovat panostaneet tähän puoleen. Samoin kuin hyvään ruokaan.”

Silkkaa suitsutusta eivät maailman keikkakoneistot kuitenkaan artistilta saa.

”Meillä on bändissä kaksi kasvissyöjää ja esimerkiksi Etelä-Amerikassa ei tajuta sitä konseptia ollenkaan, saati sitten vegaaniutta. ’Kanasalaatti varmasti käy?’ Jenkeissä ei taas haluta panostaa cateringiin, vaan siellä annetaan kymppi käteen ja sanotaan, että tuosta vierestä saa burgereita ja pizzaa. Nekin alkavat jo pitkän kiertueen lopulla tulla korvista ulos”, Järvelä hymähtää.

Kuten sanottua, Korpiklaanin matka on vienyt neljäntoista vuoden aikana useamminkin ulkomaille, ja varsinkin Keski-Eurooppa sekä Amerikka ovat tulleet tutuiksi. Siinä missä jäsenistön juomatottumukset ovat muuttuneet, niin myös yleisö on Järvelän mukaan rauhoittunut. Ainakin osittain.

”Ihan parin vuoden aikana huomannut, että erilaisia kaljoja on tullut tarjolle pilvin pimein. Oluesta on tullut ilmiö, buumi, mikä on siistiä. Ei ole pakko enää juoda sitä ainaista Budweiseria, jos ei halua. Maistellaan uusia makuja, eikä känni ole enää kaikki kaikessa. Omalla tavallaan myös sellainen alkoholin demonisointi on vähentynyt. Ei tämä tietysti päde kaikkialla, mutta yleisellä tasolla mietittynä.”

Järvelän sanomiset laittavat pohtimaan ääneen, että eivätkö paljon mainostetut ”suomalaiset juomatavat” pidäkään paikkaansa.

”Suoraan sanottuna ei. Kyllähän keikoilla edelleen juodaan, paljonkin. Mutta suomalaiset ovat melko rauhallista kansaa. Kyllä esimerkiksi Saksassa ja Briteissä meno on rajumpaa. Juodaan huomattavasti rankemmin ja käyttäydytään sen mukaisesti. Pulloja lentelee sun muuta”, Järvelä kumoaa myytin suomalaisen keikkakansan riehakkuudesta.

Vaikka Korpiklaani on kiertänyt viimeiset vuodet tiukasti ulkomaita, niin palo esiintyä enemmän kotimaassa on kova. Jonne Järvelä sanoo, että Suomessa soittaminen on aina omalla tavalla erikoinen tapahtuma ja yhtyeen jäsenille on myös logistisesti helpompaa soittaa Lahdessa kuin vaikkapa Chicagossa.

”Kyllähän me olemme olleet oikeastaan aina isompia ulkomailla kuin Suomessa. Se on onneksi muuttunut hiljalleen ja nykyään täälläkin tuutataan täysille tuville. Ei vaan pystytä tekemään niin paljon esimerkiksi festarikeikkaa kotimaassa kuin haluttaisiin. Siihen on yksinkertainen syy: Suomessa buukataan kotimaiset artistit todella myöhään kesän rientoihin, eli meillä on yleensä siinä vaiheessa jo kalenteri täynnä. Mutta ei voi valittaa, syksyllä on seitsemäs täysimittainen jenkkikiertue tulossa, ja toki Euroopan festivaalit sitä ennen.”

Neljätoista kappaletta kaljasta

Onko Korpiklaanista tullut hiljalleen sitten profeetta omalla maallaan vai onko muu maa yhä mansikka? Ainakin yksi hyvä argumentti molempiin vaihtoehtoihin on viime vuonna julkaistun Kulkija-albumin juhlapainosta varten tehty ”kainalolevy”, joka esittelee yhtyeen Beer Beer -kappaleen neljänätoista eri versiona.

”Biisihän on vuosituhannen vaihteessa tehty Shamanin toiselle albumille (Idja, 1999) nimellä Vuola lávlla. Beer Beer -nimellä se sitten julkaistiin Korpiklaanin Voice of Wilderness -kakkoslevyllä (2005)”, Järvelä muistelee ja selventää uuden bonusjulkaisun syntyä.

”Ensin piti tulla vain yksi sinkku (Klamydian Vesku Jokisen kanssa tehty Kaljaa, toim. huom.), mutta homma räjähti käsiin. Kaikki halusivat mukaan ja koska levy-yhtiökin seisoi täyspitkän takana, niin miksei.”

Tuloksena oli siis neljätoista kappaletta kaljasta. Tuplalevyn vieraslista on ilmeisen nimekäs ja hyvin mielenkiintoinen?

”Siperialainen kurkkulauluryhmä”, Järvelä huudahtaa innoissaan heti kysymyksen kuultuaan.

”He tekivät ihan oman versionsa, eivätkä edes käyttänet meidän valmiita pohjia. Exodus ja toki Tankard pitää mainita myös, he ovat kunnon kaljaveikkoja, ja lyriikat sen mukaisia.”

Paljastuu, että vaikka kyseessä on konseptialbumi, niin vierailijat ovat saaneet viedä Beer Beer -kappaletta haluamaansa suuntaan. Suurin osa omalla äidinkielellään.

 ”Vapaat kädet ollaan annettu, myös tekstittäjille. Kunhan on kaljaa. Ja kalja tarkoittaa minulle ihan kaikkea olutta”, Järvelä naurahtaa.

Yksi tai neljätoista

Kaljaa on myös jo alussa mainittu Pyynikin Korpiklaani Lager Beer. Yhtyeen nokkamies näkee oman oluen kulkevan käsi kädessä uuden levyn kanssa markkinointivinkkelistä tarkasteltuna. Joskin Pyynikin kasvu ulkomaille on myös huomattu bändin rivistöissä.

”Viimeisiä viedään. Piti tulla uusi erä, niin että saataisiin Euroopan keikoillekin mukaan sitä, mutta firma on ollut kiireinen. Suomen kiertueella olutta oli onneksi joka paikassa myynnissä. Panimolla aukeaa nyt verkkokauppa, niin ulkomaalaiset fanit saavat sitä kautta omat tölkkinsä tilattua.”

Korpiklaanin ja Pyynikin yhteistyö lähti käyntiin jälkimmäisen toiveesta, sillä panimolta löytyy jokunenkin fani.

”Joo, musiikkia on kuulemma kuunneltu ja keikoilla käyty. Helppo oli hypätä mukaan, vaikka prosessi kestikin lopulta puolitoista vuotta ensimmäisestä palaverista tölkkiin. Kunhan Pyynikin pahimmat kiireet hellittävät, niin myös tummaa olutta sekä vodkaa olisi tarkoitus tehdä yhdessä”, Järvelä paljastaa.

Ensimmäinen olut on kuitenkin kevyt vaalea lager, kuten niin monella muulla raskaamman musiikin yhtyeellä. Pakko onkin loppuun vielä kysyä Korpiklaanin keulahahmolta, että miksi?

”Suomessa ei olla ehkä vielä herätty tuohon kaljahommaan niissä piireissä. Ehkä sitä pidetään hienosteluna. Ja toki helppo juotavuus on tärkeää, varsinkin keikkaolosuhteissa. Korpiklaani-olueen yritettiin lähestyä vaaleaa lageria hieman kovemmalla humalanpotkulla, eli sinne pilsin suuntaan. Voi juoda vain sen yhden, mutta neljätoistakin menee helposti alas”, Jonne Järvelä summaa ja kulauttaa lasinsa tyhjäksi kuin sanattomana loppukaneettina.


Julkaistu Olutposti 2/19 -lehdessä. 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

WordPress.com.

Up ↑