Biisei ja bissee: Jouni Koskinen / Tuopillinen

Moi!

Olen Jouni ja pidän Tuopillinen-blogia. Siellä puhutaan oluesta. Teemu kutsui tekemään olutparituksia biiseille. Kaikenlaista olen oluelle parittanut, musiikkia en, mutta koetetaan. Jos olutta paritetaan musiikille, se on kai tunnelma-asia. Otan siis biisit mielikuvaharjoitteena.

Tässä on varmaan jotain merkitystä musiikkimaulla, joten avataan hivenen: Oma musiikkimakuni on yhdeksän kertaa kymmenestä jotain väkivaltaista räminää tai uhmaavaa surinaa ja muuta yleistä huutamista. Kymmenenteen kertaan mahtuukin sitten lähes kaikkea muuta mahdollista.

Sain teemakseni tuopin. Varmaankin koska blogini on Tuopillinen. Hyvä teema. Tuoppi on nimittäin myös lempiastiani ja lempiannoskokoni. Tuopista on kiva pitää kiinni. Tuopista on mukavaa kulautella. Tuoppiin mahtuu nenä sisään, pitsiä laidoille ja maailma ulos. Tuoppi ei tuomitse, ei ylpistele, eikä päde. Tuoppi on usko, toivo ja rakkaus.

No niin, let’s rokkenrol.


J.M.K.E.: Pieni mies, iso tuoppi

Tere perestroika! Eiku täähän on suomeksi.

Eestin klassikkopunkkarit laulaa suomeksi pienestä miehestä, jolla on iso tuoppi. Jos olisi vähän uudempi biisi, olettaisin kertovan suomalaisesta 90-luvun viinaturistista. Biisi on punkkiralliksi aika hidas, suorastaan humppamainen.

Humppainen fiilis, isot tuopit… Suomalaisethan ei koskaan ymmärrä ironiaa musiikissa, niin jätän nyt tahallani biisin taustavireen huomioimatta. Kun eipä tätä mielikuvaa muuten tarvitse enempää pohtia. Täähän on ihan selvä peli! Müncheniläinen helles, litran mass-tuopista, tai ehkä viidestä. Tätä voisi hyvin laulaa joku lagerturisti oktoberfestillä ilman ironian häivää.

Sanotaan nyt tismallisemmin Paulaner Münchner Hell, kun olen aina ollut jotenkin siihen kallellaan.

Tai sitten desin maisteluannos Cantillonin Kriekiä, jos haluaa sen ironian mukaan.


Tapio Rautavaara: Tuopin jäljet

No nyt on klassista. Kai tämän kaikki tuntee. Hyvä biisi. Kappaleessahan käydään läpi kaikki mahdolliset tuopposen juomiset ilosta suruun, mutta musiikillisesti meno on kauttaaltaan aika alakuloinen.

Kuvittelen laulajan istumassa hyvin hämärässä kulahtaneessa kapakassa.  On aamupäivä, Rautavaaralla on rapula ja morkkis. Ei sellainen nuoren miehen räjähtävän ohimenevä hirveys, vaan elämää nähnyt hitaasti podettava nostalginen olemassolon ahdistus. Tuli sitten lähettyä eilen ja toissapäivänä ja ehkä viime vuonnakin tuli lähettyä, mutta itsepä tiedän mitä olen tehnyt, Tapsa tuumii.

En tiedä miksi, mutta se kapakka on mielessäni Vaasankadun Kustaa Vaasa ennen taannoista remonttia. Ehkä olen ollut siellä joskus jossain polttavassa apatia-darrassa.

Korjaussarjana Rautavaaralla on tunnelmaan sopiva olut. Se on tumma, siinä on syvyyttä, voimakkuutta ja kokenutta luonnetta. Eikä mitään turhaa pirteyttä, sellaisen aika on pari tuoppia myöhemmin. Olut on ehkä jopa huoneenlämpöinen, mutta sellaisenakin hyvä.

Traquair House Ale. Skottiklassikko suomiklassikolle.


RosvoSektori: Pulloshottituoppi

Eisss… Suomihiphop/räppi/mitänäitänyton on kyllä niitä hankalimpia genrejä itselleni. On siellä paljon hyvääkin, mutta tämmöistä viiden pennin dokaus- ja bilejumputusta en jaksa yhtään, vaikka olisi miten menevä meininki. Näissä on aina jotenkin väkinäinen hauskanpitämisen tunnelma. Tämmöset biisit on se jätkä, joka kääntää bileisiin tullessaan nupit kaakkoon ja huutaa täyttä kurkkua “vittu bileet!”, eikä tajua, että kaikilla oli jo kivaa. Hirveät eurodance-taustat vielä.

Tästä tulee mieleen semmoinen yökerhomeininki. Joku kuolemalta säästynyt Sedula, jonka lattioiden apaattista tahmeutta maustaa vain sille säännöllisesti viljelty juomalasimurska. Biisi jumputtaa… pulloo-shottii-tuoppii… joku kälyinen pinkki laser pyörii seinillä…. Pena haluu Pirjolta pesää koska se tietää, että Pirjolla on… pulloo-shottii-tuoppii-pulloo-shottii-tuoppii… Jos biisin vaimentaisi hetkeksi, kuuluisi vain kuinka hikiset ruhot mätkähtelevät tanssilattialla vasten yleistä kauneuskäsitystä ja toisiaan. Vessassa joku itkee.

Bailaaminen, yhhh. Ihmiset tanssivat, rakastavat, ovat iloisia, pitävät hauskaa ja unohtavat hetkeksi maallisen kurjuuden. Hyihhelevetti sentään, luonnotonta touhua. Mä en poistu vittu ikinä mun pubista, sanoi jo Ydinperhe. Tai no, sinnepäin sanoi.

Kävin viimeksi kunnolla moisessa yökerhossa silloin kun siellä juotiin jotain Ville Vallatonta ja limuviinaa, niin tämän kanssa pitäisi kai juoda jotain Ville Vallatonta tai limuviinaa. Mutta olut? Öö…

Väljähtänyt Koffin kolmonen, likaisesta hanasta, muovituopissa.


Jore Siltala: Tuopille

Ilmeisesti huumorimusiikkia, jossa sanoitukset on kerätty jostain erityisryhmien asumisyksikön horinoista. Tai sen päättelin “videon” tekstistä. Esittäjä on ihan vieras. Olen ollut joskus Esa Pakarisen museossa töissä, joten huumorimusiikkia kohtaan on jotain epämääräisiä lämpimän veljellisiä tunteita. Tämä huumorilänkytys kuitenkin saavuttaa rasittavuuden rajat aika nopeasti. 20 sekunnissa tarkemmin sanoen. Spede soikoon, että on ärsyttävä kertsi!

En pystynyt kuuntelemaan ekalla kerralla biisiä kokonaan. Sitten kuuntelin sen monesti, kun en saa otetta. Mitä helvettiä tässä tapahtuu? Musiikkina ei oikein meinaa jaksaa, mutta sanoituksellisestihan tämä on ihan puhdasta dadaa: “Montako päivää töitä? Meetkö mihinkään? Ei se vastaa. Mä ootan kuolemaa!”

Ensimmäinen fiilis “tunnelmasta” on, että alkoholi ei ole ehkä se sopivin päihde tähän biisiin. Mutta oluthan onkin elintarvike, sopii kaikkeen ja pitää parittaa. Biisin oluen pitäisi olla kai vähän epäkeskoa, kiinnostavaakin, mutta sen verran vahvaa, että päässä surisee, eikä oikein halua toista.

CoolHeadin 10% Juicy Lucy IIIPA.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

WordPress.com.

Up ↑