Arvio: Veljeni vartija – rooli roolin sisällä (Lahen Ajat)

Julkaistu Lahen Ajat -verkkolehdessä.


Veljeni vartija -elokuva on kiusaannuttava ja puolivillainen tarina siitä, miten Cheek tapetaan.  

”Miksi sä puhut mulle”, tajuan kysyväni ääneen, kun Veljeni vartija -elokuvan pääosan/pääosien esittäjä Antti Holma rikkoo neljännen seinän. Täysin varoittamatta. Samaa tehokeinoa, tai tehotonta keinoa, käytetään elokuvassa muutamaankin otteeseen, ja se saa katsojan kiusaantumaan entistä enemmän.

Kiusaantuminen. Se on tosiaan Cheekin elämäkerrallisen elokuvan kantava voima. Tai tässäkin tapauksessa voimattomuus. Mitäpä muuta ohjaaja JP Siililtä voi odottaa. Tällä hetkellä tosin Tuukka Temonen tykittelee sellaisilla tasoilla mediassa, että muiden elokuvaohjaajien roskat on lakaistu toviksi maton alle.

Kiusaannuttavaa on myös Antti Holman työskentely. Näyttelijä on kyllä ottanut roolinsa selvästi vakavasti ja hetkittäin hän vaikuttaa siltä, että ON Cheek. Mutta ehkä juuri siinä piilee elokuvan kompastuskivi: Jare Henrik Tiihonen on vaikuttanut mediassa kiusalliselta sen takia, että Cheek-hahmo on niin opeteltu. Niin harkittu. Niin ulkokultainen. Niin… Rooli. Ja kun Holma yrittää asettautua rooliin roolin sisälle, niin lopputulos on epämukavaa katsottavaa.

Renki on ottanut isännän paikan Cheekin elämässä. Joskus liiankin tiukasti puristaen. Sitähän Veljeni vartija -elokuva toistelee kuin mantraa: Cheek on tapettava, jotta Jare Tiihonen voi elää. Mutta kun sinänsä mielenkiintoinen tarina kerrotaan pökkelön Putous-hahmon kautta, niin roolit syövät toinen toisensa. Jäljelle jää vain tyhjä viemäriputki, jonka läpi liukas paska valuu Vesijärveen – jättämättä ainuttakaan tahraa seinämille.

Lapsena opittu väkivaltaisuus, syvä suhde kaksoisveli Jereen, musertuminen kaksisuuntaisen mielialahäiriön alle, väkisin mukaan ympätty rakkaustarina ja niin edelleen. Monet mielenkiintoiset vaiheet käydään läpi pikakelaamalla tai tosiaan pahimmassa tapauksessa rikkomalla neljäs seinä. Mihinkään ei oikein ehditä keskittymään kunnolla ja näin ollen elokuvasta jää hätähousuinen tunnelma. Kuin katsoisi koostevideota Seiska-lehden Cheek-uutisoinneista.

Halusin, että Veljeni vartija olisi ollut edes ”niin paska, että hyvä”, mutta ei. Oikeastaan ainoat viihdyttävät hetken olivat 90-luvun Lahtea esitelleet kohtaukset Hakkapeliittapatsaineen ja Diva-yökerhoineen. Toki myös Brädin esittäjän autenttisuus, 90-luvun räppimuodin aivan liian pakasta vedetty esillepano sekä elokuvan loppupuolella Antti Holman (eli Jere Tiihosen) leukaperiin liimatut munankarvat herättivät vilpittömiä naurahduksia.

Mutta siinä se. Sata minuuttia tuntui sadalta tunnilta. Veljeni vartija oli komedia, joka ei naurattanut. Se oli draama, joka ei herättänyt tunteita. Se oli ”suomalaiseen makuun” räätälöity halpisversio Hollywoodin viimeaikaisista räppibiografioista; Biggie, 2Pac, N.W.A…

Veljeni vartija on suomifilmin ABC-liikenneasema. Kansan syvät rivit nauttivat komeasti ja avoimesti äijämenuista sekä automaattikahvista. Itseään parempina pitävät ihmiset taas välttelevät viimeiseen asti, mutta joskus on vaan päästävä kakalle puhtaaseen vessaan.

Jos tarina kiehtoo, niin lukekaa mieluummin JHT – Musta lammas -kirja.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

WordPress.com.

Up ↑