Vieraskynä: Olutmatkailua USA:ssa – Denver, osa 4

Teksti ja kuvat: kopula

Edellinen osa


24.8.: Burns Family Artisan Ales ja Black Project

Perjantaina menimme myöhäiselle aamiaiselle lähellä hotellia sijainneeseen, ilmeisen suosittuun Sam’s No.3:een. Sinänsä tilava diner-ravintola oli aivan täynnä väkeä, joten jouduimme odottamaan pöytäänohjausta hetken. Häly oli varmasti kovimpia koskaan ruokaravintolassa kohtaamiani. Epäviihtyisyyttä kompensoi kuitenkin tehokkaasti tilaamani aivan loistava Coney Island Breakfast. Sam’sin lista oli massiivinen, ja Coney Island Breakfast vaikutti helpolta vaihtoehdolta tilata. Tavanomaisista aineksista, eli murennetusta jauhelihapihvistä, chilikastikkeesta, paahtoleivästä, munista, cheddarista ja perunakroketeista koostunut annos oli herkullinen. Suosiolle löytyi siis selkeä syy.

DSC00724.JPG
Coney Island Breakfast

Aamiaisen jälkeen kävimme rautatieasemaa vastapäätä sijaitsevassa Tattered Cover -kirjakaupassa. Mielestäni kirjat oli järjestelty eri aihepiireihin hieman sekavasti, eikä valikoima muutenkaan tuntunut nousevan tietokirjojen osalta aivan Minneapolisissa tavatun Barnes & Noblen tasolle.

Olin ennen matkaa yrittänyt löytää jotain kiinnostavaa tärppiä aivan uusista panimoista. Kovia odotuksia vaikutti olutyhteisössä kohdistuvan Burns Family Artisan Alesiin, jonka oli määrä avata 2018 kesällä. Wayne “High-Octane” Burns on ollut aiemmin töissä Michiganissa mm. Kuhnhennilla ja Bell’sillä. En ole varma, mikä rooli hänellä on noissa panimoissa ollut. Lisänimensä mukaisesti Wayne on kuitenkin erikoistunut vahvoihin oluisiin, ja niitä myös Burns Family Artisan Alesin oli tarkoitus valmistaa. Tämä fokusointi kiinnosti meitä molempia. Jännitimme ennen matkaa, ehtisikö paikka avata ajoissa. Loppujen lopuksi Burns Family Artisan Ales vietti avajaisiaan samana päivänä kun lensimme itse Denveriin. Heidän panimonsa oli perjantain pääkohteemme.

Tattered Coverista jatkoimme Free MallRidella lähelle etsimäämme 9-linjan bussipysäkkiä. Tuon linjan aikatauluja emme kuitenkaan olleet tarkistaneet, ja päädyimme odottamaan paahtavassa helteessä bussia puolisen tuntia. Tukalaa oloa ei helpottanut, että viimeksi olin juonut Sam’sissa espressoa. Bussimatkan päätteeksi West 8th Avenuen ja Bryant Streetin pysäkiltä oli vielä puolentoista kilometrin kävely Burns Familylle. Kävelyn aikana alkoi jo tuntua siltä, että jos kohta en saa vettä, niin lähtee taju. Burns Familylle pääsee muuten sitten ainoastaan West 2nd Avenuen kautta, mikä sekin piti oppia kantapään kautta. Parakkimainen rakennus muistutti enemmän puhdasta varastoa kuin asiakastiloja. Yhden monista nosto-ovista takaa löytyi Burns Family Artisan ales. Tilat olivat melko ankeat. Myyntitilaa suuremman takahuoneen korkea pöytä kiikkui taas ärsyttävästi.

DSC00726.JPG
Burns Family Artisan Ales

Parin vesilasillisen jälkeen ensimmäisenä maistoon meni Sandthrax Brut IPA. Itse asiassa vasta nyt kunnolla rekisteröin tuon “brut”-lisämääreen oluen nimessä. En ole välttämättä brutia aiemmin juonut. Tuskin johtui sentään kyseisestä alatyylistä, että hyvä tuore tuoksu kääntyi maussa pikkuhiljaa inhottavaksi vihanneksisuudeksi. Keksiä tai karamellia oli mukana, katkeruutta ei juurikaan. Minusta olut maistui siltä kuin se olisi ollut pilalla, minkä kerroin myös lähtiessämme tiskillä päivystäneelle, panimon voimakaksikon naispuoliselle edustajalle. Isoa annosta ei pystynyt juomaan loppuun.

DSC00729.JPG
Sandthrax Brut IPA

Enemmän meitä kiinnostivatkin toki panimon erityisosaamisalueeksi mainitut vahvat oluet, joita ryhdyimme jakamaan seuraavaksi. Bacchanal Barley Winea oli tarjolla tavallisena ja oak aged -versiona. Bacchanal maistui karamelliselta, hedelmäiseltä ja alkoholiselta. Maussa oli myös hiivaa ja lopussa marjaista happamuutta. Oluen toinen versio oli ilmeisesti kypsynyt jonkin aikaa lisää puutynnyrissä ja maistui melko samalta, vaikkakin hieman tasapainoisemmalta ja paremmalta. Kaikki Burns Familyn vahvemmat oluet vaahtosivat todella runsaasti.

DSC00735.JPG
Oak Aged Deep Night IS

Oak Aged Deep Night imperial stoutissa oli maitosuklaata, vähän kahvia ja paahdetta. Tuhdit maut varmaan peittivät alleen mahdolliset virheet. Paras maistetuista oli sitten yllättäen Bumblebee Feet -braggot. Tuoksun perusteella siinä saattoi olla vähän aromihumalaakin mukana, vaikka selkein mielleyhtymä tuoksusta olikin omenasiideri. Maussa oli lisäksi toffeeta ja hunajaa. Edellisten perusteella tämän 16% oluen tilaaminen arvelutti, mutta alkoholi oli nyt kohtuu hyvin peitossa. Kokonaisuutena Burns Familya ei voi tässä vaiheessa varauksettomasti suositella. Oluissa tuntui vielä olevan hiomista, eikä syrjässä sijaitseva varastorakennus paikkana houkuttele.

Palattuamme Burns Familylta takaisin keskustaan lähdimme saman tien toisella bussilla kohti Black Project Spontaneous & Wild Alesia. Linjanumero 0 jätti meidät aivan Black Projectin eteen South Broadwaylla. Burns Familyn lailla paikka on jo sen verran etäällä keskustasta, ettei kävely edestakaisin oikein enää tule kysymykseen. Oikean oven tunnisti valkoiselle seinälle maalatusta panimon logosta. En tiedä mitä logon on tarkoitus esittää, mutta paperilennokki siitä tulee mieleen. Itse maistelutila oli pienehkö ja vierailumme aikaan jo todella hämärä, joten oluista ei tahtonut saada kunnollisia kuvia.

Meidät tervetulleiksi toivottanut baarimikko oli ystävällinen ja puhelias. Hänen hipsteriviiksinen kollegansa sen sijaan vaikutti minusta vähän ylimieliseltä, mutta koska piirre oli tulkittavissa kyseisen asiakaspalvelijan tyyliksi tai olemukseksi, enemmän kuin reaktioksi meihin asiakkaina, saattoi asian ohittaa. Olin jostain syystä odottanut taustamusiikiksi heviä, mutta täällä tulikin jotain mukavaa 50–60-luvun rokkia. Yhdelle seinälle heijastettiin mykkäfilmiä ilmeisesti Yhdysvaltain ilmavoimien lentokoneista.

DSC00737.JPG
Black Project Spontaneous & Wild Ales

Hanalistalla oli seitsemän tai kahdeksan olutta, mikä on ilmeisesti Black Projectin mittapuulla aika paljon. Kuten nimestä voi päätellä, tekee panimo lähes pelkästään erilaisia happamia oluita. Ensimmäisenä lasiin valikoituneessa Reheatissa oli rypälemäinen, marjainen tuoksu. Olin aistivinani oluessa myös sitrusta, joka ei kuulemma ollut peräisin ainakaan aromihumalista, mutta mahdollisesti pohjana olevasta golden sourista. Tasapainoisessa oluessa oli sekä happamuus, että juotavuus kohdillaan. Puzzle Palace 003:ssa oli mandariinia ja kaurakeksisyyttä. Tämän oluen lopetus oli hiivainen ja taikinainen, mutta miellyttävällä tavalla. Puzzle Palace oli kuitenkin melko haastava olut, eikä varmasti jokaisen mieleen. Matkakumppani esimerkiksi vertasi makua pölynimurisäiliön huuhteluveteen (hän piti kyllä itse valitsemistaan oluista).

DSC00740.JPG
Black Projectin olutta; hämärää on

Viimeinen maistettu oli Magic Lantern, josta näköjään on olemassa lukuisia versioita. Mielestäni seinän hanalistalla ei olutta ollut sen enempää spesifioitu, mutta kyseessä oli jompikumpi tangeriini-versioista. Olut toi mieleen lähinnä laimean appelsiinimehun. Luvattua suolaa en juuri huomannut. Hiivaisuuskin sopi kokonaisuuteen nyt edellistä olutta kehnommin. Hieman myös kiljumaisia aistimuksia herättänyt Magic Lantern jäi selvästi maistetuista panimon tuotteista heikoimmaksi.

Yleisvaikutelma Black Projectista oli kuitenkin myönteinen. Hapanoluetkin muistuttavat helposti eri panimoilla turhan paljon toisiaan, mutta Black Project vaikutti löytäneen oluihinsa persoonallista ja mielenkiintoista twistiä. Myös panimolta mukaan ostettu pullo paljastui myöhemmin onnistuneeksi olueksi.

Harkinnassa oli etsiytyä vielä paluumatkalla TRVE:lle, mutta alkoi olla sen verran pimeää, että tämä koukkaus jäi tekemättä. Takaisin keskustassa haimme hotellimme vieressä 15th streetillä sijaitsevasta Leela European Cafesta paninia iltapalaksi. Kyseinen paikka on auki 24/7, ja kerää siten joskus vähän epämääräisempääkin porukkaa mölisemään edustallensa. Vaikka paninissa ei sinänsä ollut mitään vikaa, hakisin kyllä ruokaa vastaisuudessa muualta jos vain vaihtoehtoja on.

25.8.: Lauantain viimeiset piipahdukset ja yhteenvetoa

Viimeiselle päivälle Denverissä ei enää ollut suunniteltu varsinaisia olutkohteita, vaan ohjelmassa oli mm. Twist & Shout -levykauppaa Colfaxilla ja ylimääräisen matkalaukun metsästämistä tuliaisoluille. Yleensäkin pyrimme pitämään rasittavaa paluulentoa edeltävän päivän maistelut minimissä. Tehokkuus siinä tietysti kärsii, mutta se nyt ei ehkä ole meidän ykkösjuttumme muutenkaan. Muutama olut lauantaihinkin vielä mahtui.

DSC00748.JPG
Euclid Hall

Lounaspaikan virkaa sai toimittaa keskustan Euclid Hall Bar & Kitchen, jota moni voisi pitää olennaisena olutkohteenakin. Oma vaikutelmani oli se, että Euclid Hall on ensisijaisesti keskitasoa fiinimpi ruokaravintola, jossa on tähän kategoriaan suhteutettuna hyvä olutvalikoima. Asiakastiloja löytyi kahdessa kerroksessa.

Söimme alhaalla ikkunapöydässä. Hanalistalla ei ollut mitään tuohon hetkeen erityisen kiinnostavaa, joten turvauduin ruokajuomana Pliny the Elderiin. Ja ei, ei se vaan edelleenkään oikein minulle iske. Arvostan Russian Riveria enemmän soureiden ja (muiden) belgityylisten oluiden tekijänä.

Ruokalistalta otimme molemmat “Loco Moco” -lammasburgerin maustetulla mustalla riisillä ja sunny side up -munalla. Annos näytti saapuessaan upealta ja oli ihan hyvää, mutta erityinen wow-efekti jäi makuaistimuksena kokematta.

DSC00749.JPG
Loco Moco

Euclid Hallin pullolista ei ollut aivan ajan tasalla. Olisimme jakaneet jälkiruoaksi kalliin Nightmare on Brett Blueberryn, jos sellaista olisi ollut vielä jäljellä. Tarjoilijan mielestä meidän olisi kannattanut tulla uudestaan paikalle GABF:in aikaan. Silloin tarjolla olisi kaikenlaista erityistä ja paikka aivan täynnä väkeä. Kuulosti siltä, kuin myös jälkimmäinen olisi asiakkaan kannalta hyvä juttu.

Koska mustikka-Nightmarea ei herunut, etsiydyimme jälkiruokaa varten läheiseen Lucky Pie Pizza and Taphouseen. Tilavassa ravintolassa saattoi myös istua baaritiskille, niin kuin teimmekin. Sosiaalinen ja ystävällinen naisbaarimikko halusi tietää mistä tulimme, ja myöhemmin jopa mitä teimme työksemme.

DSC00750.JPG
Sad Panda

Etukäteen scoutattu jälkiruokamme oli fortcollinslaisen Horse & Dragon -panimon Sad Panda Coffee Stout. Aivan mustaa olut ei kai ollut, koska siitä näki vielä läpi. Oluessa oli kaakaoisuutta, suklaata ja kylmää kahvia. Näistä kaakaoisuus on piirre, josta harvemmin oluessa pidän, eikä kahvisuuden mieltyminen kylmäksikään ole oikein positiivista. Viimeistään rungon ohuus pilasi oluen omalla kohdallani; ei huonoa, mutta hyvin yhdentekevää.

Sain vielä ilmaisen maistiaisen himoitsemastani kalliista ja harvinaiseksi ilmoitetusta Crooked Stavesta. Shottilasikokoisesta annoksesta en tullut kirjoittaneeksi ylös edes oluen nimeä, mutta ei sekään nyt niin ihmeelliseltä maistunut.

Koska olimme aikeissa mennä Twist & Shoutiin Colfaxilla, matkakumppani halusi ensin käydä samalla kadulla sijaitsevassa Humble Pie -piirakkapaikassa. Kuten aiemmin mainittua, Humble Pie sijaitsee Cerebral Brewingin vieressä, itse asiassa samassa rakennuksessakin vessojen ollessa yhteiset, joten maukkaan piiraan ja liian ison kahvin jälkeen oli käytännössä pakko piipahtaa myös Cerebralilla. Valikoima ei ollut juurikaan ehtinyt parissa päivässä vaihtua. Burner Phone tupla-IPAa oli kuitenkin tarjolla uutena. Siitä löytyi ananaksisuutta, vehnää ja kauraa, sekä melonia tai muuta vastaavaa hedelmää. Jälkimaku kääntyi pistävän makeaksi. En tykännyt yhtään.

DSC00757.JPG
Matkakumppanin persikkapiiras
DSC00760.JPG
Burner Phone

Twist & Shoutin suuresta valikoimasta löysin mukaani muutamia levyjä. Mitään kauan etsittyjä harvinaisuuksia ei toisaalta liikkeessä silmiini osunut. Ylimääräinen matkalaukku, joka samalla korvasi matkakumppanin tulomatkalla vaurioitunutta, haettiin Ross Dress for Lessistä. Aivan kaamea, joskin edullinen tavarataloketju tarjoaa siis vaatteiden lisäksi myös matkalaukkuja ja muuta yleisempää käyttötavaraa. Valikoimassa on kyllä ilmeisesti ihan aitoja merkkituotteita. Niitä on mahdollista myydä halvemmalla, koska kaupassa ei juurikaan ole henkilökuntaa paitsi kassoilla, eikä mistään somistuksista tai tuotteiden esillepanosta ole tietoakaan. Voin kuvitella, että tämä kuulostaa jonkun mielestä hyvältä, mutta vaatteita lojui paljon esimerkiksi lattialla, kun myymälässä ei kerran ollut riittävästi henkilökuntaa niitä nostamaan.

Sunnuntaina suuntasimme hyvissä ajoin Union Stationille ja sieltä junalla lentokentälle. Yllättävän vaivattomasti sujui kolmen matkalaukun raahaaminen kävellen hotellilta asemalle. Lentoasemalla söimme Chef Jimmy’s -ravintolassa, jonka ruoka oli ihan hyvätasoista. Tosin en selvästikään ollut aiemmin tilannut wedge-salaattia, koska yllätyin massiivisesta jäävuorisalaattilohkosta lautasellani.

Aamupäivälennolla Keflavikista Helsinkiin tilasin patongin oheen vielä tarjolla olleen pienpanimo-oluen. Kyseessä taisi olla jonkin brittiläisen panimon Icelandairille tekemä olut. Se oli selvästi liian vanhaa, menetellen juuri ja juuri ruokajuomana.

Kokonaisuutena tämä oli ehkä meidän paras Yhdysvaltain-matkamme, niin olutmielessä kuin muutenkin. Pidimme molemmat sekä Minneapolisista että Denveristä kaupunkeina. Ensimmäistä kertaa pitkän lomareissun tullessa päätökseensä olisin vielä ollut halukas jäämään kohteeseen joksikin aikaa. Denver on myös täysverisin olutkaupunkin, jossa olemme Yhdysvalloissa käyneet. Tuntui kuin olisi voinut kävellä mihin suuntaan tahansa, ja osua kohta hyvätasoiseen baariin tai panimoon. Paljon mielenkiintoisia paikkoja jäi tietysti käymättä, ja parhaimmissa kävisin mieluusti uudestaan, joten kukaties Coloradoon voisi joskus myöhemmin vielä palata.

Olutharrastajana pidin molemmissa kaupungeissa erityisesti siitä, että tarjolla oli aika hyvin erilaisia tyylejä. Siinä missä esimerkiksi Oregonin Portlandin tai Uuden-Englannin reissujemme aikana IPAt alkoivat jo tulla korvista, nyt kovatasoisia oluita tuli vastaan IPAn lisäksi niin soureissa, pilsnereissä, imperial stouteissa kuin barley wineissakin. Kun överit olivat lähellä Coloradon happamissa, seuraavasta paikasta löytyi taas mielenkiintoista tarjontaa toisessa tyylissä. Jos aivan huippukokemuksia ajattelee, niin epäilen niille olevan jonkinlaisen maksimin lyhyellä aikavälillä: sama valo voi loistaa pimeässä kirkkaana ja muuttua auringon noustessa lähes huomaamattomaksi. Huippuja on yleensä osunut matkoille vain muutamia, eikä tämäkään kerta ollut siinä mielessä poikkeus. Siltikin… ehkä sellaisia keskitasoa parempia oluita tuli nyt vastaan enemmän kuin kertaakaan aiemmin.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

WordPress.com.

Up ↑