Vieraskynä: Olutmatkailua USA:ssa – Denver, osa 3

Teksti ja kuvat: kopula

edellinen osa


22.8.: Idylliseltä Tennyson Streetiltä vähemmän idylliselle East Colfax Avenuelle

Pakollisten klassikoiden tultua kolutuiksi oli keskiviikkona enemmän aikaa tuoreemmille tuttavuuksille. Hotellihuoneaamupalan jälkeen matkustimme bussilla numero 44 länteen, kohti Berkeleyn kaupunginosaa. Kyseinen linja kulkee nimensä mukaisesti West 44th Avenueta. Jokunen katu etelään päin samansuuntaisesti kulkeva bussi 38 olisi vienyt suurin piirtein yhtä lähelle kohdettamme Tennyson Streetilla. Paikallisbussilipun hinta oli 5,20$ päivältä.

Tennyson Street oli ainakin näillä kulmilla idyllisen oloinen, vähän hipsterimäinen ja ylemmän keskiluokkainen kauppa- ja ravintolakatu. Osa kaupoista oli perustettu asuintaloihin. Kadulla olisi ollut myös edelliseltä päivältä tuttu Call to Arms -panimo, mutta sen aukeamisajankohta kello kolmelta oli meille nyt liian myöhäinen. Kehuja saanut, brittityylisiä oluita valmistava Hogshead Brewery olisi sekin ollut vain 20 minuutin kävelyn päässä. Hogshead rankkautui tällä kertaa pois agendalta ihan vain sen takia, että brittityyliset oluet ovat itselleni sieltä kaikkein etäisimmästä päästä.

DSC00544.JPG
Hops & Pie

Lounaspaikaksi valittu Hops & Pie oli monessa mielessä juuri sellainen ravintola, jollaisista kaikkein eniten pidän: laadukkaista ja tuoreista raaka-aineista ylpeydellä itse valmistettuja leipiä ja pizzoja, mielenkiintoisia oluita hanassa, ynnä valikoimaa mainiosti täydentävä pullolista. Palvelu oli myös ystävällistä ja hyvää. Toki Hops & Pie oli pienehkö ja vaikutti erittäin suositulta. Musiikkina soivat vierailumme aikana mm. Pixies, Cake ja Breeders, eli 70–80-luvuilta oli sentään päästy eteenpäin, vaikka menneisyydessä elettiin edelleen.

Tilasin ruoaksi viikon artesaanileivän, juomaksi muutama tunti Denveristä länteen sijaitsevan Outer Range -panimon Water Colors -IPAa. Metallisella tarjottimella tuotu, ainakin jonkinlaista makkaraa sisältänyt lämmin panini-tyylinen leipä oli oikein maukas. Water Colors näytti taas lähinnä jäähileiseltä hedelmämehulta. Kaikki perushedelmät löytyivät ananaksesta passionhedelmään. Maku oli kuin appelsiini–greippimehua olisi juonut. Olut oli kuitenkin melko kitkerää ja hieman myös hiivaista. Toimi leivän kanssa ihan kelvollisesti.

DSC00546.JPG
Outer Range Water Colors
DSC00547.JPG
Hops & Pien viikon leipä

WeldWerksin Neapolitan Achromatic IS ei aluksi houkutellut, mutta maistiaisen ottaminen matkakumppanin lasista pakotti minutkin tilaamaan pienen annoksen. Oluesta löytyi kaakaota, mansikkaa, suklaata, vaniljaa ja vähän paahdettakin. Olut oli pehmeätä ja luonnollisen makuista; selkeitä makuja, ei överimakeaa. WeldWerksin hotellilla juotu perusvahvuinen stout oli ollut aika karmea, mutta nyt vahvempi runko tuntui kannattelevan makeita makuja selvästi paremmin. Olen kirjoittanut vihkooni “vapise Omnipollo”.

DSC00556.JPG
“Hey, baby”
DSC00559.JPG
Fruit Stand – Blackberry

Viimeiseksi jaoimme pullolistalta Caseyn Fruit Stand – Blackberryn. Caseyn oluita tosiaan löytyi lopulta monesta paikasta, ja Hops & Pienkin listalla oli useita pulloja. Syrjäisempi sijainti saattoi muun ohella vaikuttaa siihen, että hinnat olivat joidenkin pullojen osalta lähes pari kymppiä halvempia kuin Falling Rock Tap Housessa. Kyllä näistä paikoista muutenkin Hops & Pie tuntuu tänä päivänä olennaisemmalta. Fruit Stand – Blackberryssä oli voimakasta marjaisuutta ja hedelmäisyyttä, vaikeasti eriteltävässä muodossa. Karhunvatukan maku ei välttämättä ole itselleni niin tuttukaan, mutta omenaa ainakin löytyi sen lisäksi. Erinomaisen juotavaa saisonia tai souria, jossa happamuus oli asiaankuuluvasti The Cut -olutta hillitympää.

Jokunen sata metriä Hops & Piesta ylöspäin löytyi puiden ja pensaiden varjostamasta, pienestä ja kodikkaasta tiilitalosta Small Batch Liquors -kauppa. Liikerakennukset tässä kohtaa Tennyson Streetia olivat vähän kuin pieniä mökkejä. Small Batch Liquorsin valikoima vaikutti ensi alkuun aika rajalliselta. Löydettyäni mukaan aiemmin maistamattoman Russian Riverin Temptationin jäin pohdiskelemaan, minkä neljästä tarjolla olleesta Caseyn oluesta valitsisin. Tiskillä ollut kaveri oli kuitenkin huomannut, että olimme ulkomaalaisia, minkä johdosta hän päätti tarjota meille mahdollisuuden ostaa mukaamme jotain erityistä. Hän vei meidät kaupan kellariin, jossa oli vielä 6–7 Caseyn olutta lisää. Kellari ei ollut asiakastilaa, joten emme päässeet muita hyllyjä vapaasti tutkailemaan, mutta vaikutelma oli se, että siellähän ne kaikki kiinnostavimmat oluet olisivat olleet. Pulloja oli varmaankin enemmän kellarissa kuin ylhäällä kaupan puolella; myyjäkin totesi heidän pitävän yläkerrassa lähinnä yleisemmin tarjolla olevia tuotteita. No, toki Russian Riverin Temptation ja mikä tahansa Casey olisivat jo yksistään tehneet Small Batch Liquorsista poikkeamisen arvoisen. Alhaalla jäi epäselväksi, oliko myyjän tarkoituksena tarjota meille yhteisesti yksi harvinaisempi Casey-pullo ostettavaksi, vaiko molemmille omat, mutta kun valitsimme molemmat yhden, niin ei hän enää kehdannut kieltäytyäkään. Kuitti jäi ostoksista pyytämättä ja siten myös saamatta, mutta halpa kauppa ei Small Batchkään ollut.

DSC00565.JPG
Small Batch Liquors

Ilmeisesti ainakin osaa kellarin herkuista säästeltiin syyskuista Great American Beer Festivalia varten. Jos Denverissä oli jokin huono puoli olutmielessä, niin se oli juurikin tämä: GABF on kaupungin olutvuoden huipentuma, johon aletaan ladata paukkuja jo hyvissä ajoin ennen H-hetkeä. Olutpaikat varautuvat GABF:iin kuin muut kaupat jouluun. Samalla tämä on sitten vähän muunaikaisesta tarjonnasta pois. Itse juon mieluummin vaikka vähän tavanomaisempia oluita kaikessa rauhassa, kuin arvostettuja harvinaisuuksia stressaavassa ruuhkassa. Siisti jonottaminen vielä menee, mutta kaikki kiire ja tungeksinta on suoraan peffasta. Itse GABF:in luonteesta en osaa sanoa mitään, mutta veikkaan kaupungin suosituimpien olutravintoloiden ja -kauppojen olevan tapahtuman aikaan sietämättömiä.

Heitimme ostamamme pullot hotellille ja nappasimme sitten bussin numero 15 itäänpäin East Colfax Avenuelle. Numero viittaa tässäkin katuun jota bussi kulkee, sillä East Colfax Avenue sijaitsee East 16th Avenuen ja 14th Avenuen välissä. Ainakin nämä horisontaalisesti liikennöivät bussit ovat siis Denverissä varsin loogisesti nimetyt. East Colfax oli huomattavasti Tennyson Streetia karumpaa ja köyhempää seutua. Jonkun verran näkyi epämääräisempiäkin kulmilla notkujia ja hengailijoita. Toisaalta pitkän ja vilkkaan kadun varrella oli myös paljon kaikenlaista kiinnostavaa, Twist & Shout -levykaupasta ja Voodoo Doughnut’sista nyt määränpäänämme olleeseen Cerebral Brewingiin.

DSC00567.JPG
Cerebral Brewing

Cerebral oli tiloiltaan paluu autotallipanimoihin. Maisteluhuone rajautui toisessa päädyssään tuotantotilojen tynnyreihin. Keskelle pitkiä pöytiä oli upotettu pikanttina yksityiskohtana päästä päähän ulottuvat vitriinit, joissa oli näytteitä Agar-gelatiinista, oluen valmistuksessa käytetyistä bakteereista ja muusta vastaavasta. Cerebral Brewing mainostaakin suhtautumisensa oluen panemiseen olevan tieteellistä, mikä tulee ilmi tietysti myös panimon nimestä.

DSC00579.JPG
Cerebralin sisätiloja
DSC00577.JPG
Agar powder

Tarjonta Cerebralilla oli harmillisen kapea-alaista, kun kahdeksasta hanaoluesta seitsemän edusti kevyitä ja/tai vaaleita tyylejä: IPAa, saisonia, wild alea ja pilsneriä. Ainoana poikkeuksena 4,9% milk stoutkaan ei houkutellut. Rare Trait -IPAssa oli kevyttä sitrusta, ananasta, NEIPA-tyylistä hiivaisuutta, katkeruutta vain vähän. Arvasin mukana olevan vehnää tai kauraa, ja baarimestaritar vahvistikin molempia käytetyn. Sinänsä hyvin tehty olut oli omaan makuuni liian kesy ja laimea. Single Barrel: 16, puutynnyrissä kypsytetty wild ale, näytti lasissa mielenkiintoiselta, kun keskeltä olutta nousi happoa pintaan vielä vartti oluen laskemisesta. Jos en erehtynyt, baarimestaritar suihkaisi olueen jotain muovipullosta. Olut oli sitruksista ja maukasta, hieman kirpeää. Lisäulottuvuus maussa ei kuitenkaan olisi ollut pahitteeksi.

DSC00600.JPG
Single Barrel:16
DSC00603.JPG
International Waters

International Waters oli panimon rankasti vaahdonnut pilsner, joka tuoksui juuri siltä kuin sisällä panimoissa usein tuoksuu. Hieman makeaa ja ruohoista, mutta mm. katkeron puute jätti suutuntuman harmillisen lässähtäneeksi. Näiden kolmen näytteen perusteella en juurikaan innostunut Cerebralista – matkakumppani vielä vähemmän kuin minä. Yleiseltä tasoltaan oluet vaikuttivat minusta hyvin tehdyiltä, mutta hieman ikävystyttäviltä. Muiden kommenttien perusteella jotkut spesialiteetit ovat saattaneet panimolla osua kuitenkin kohdilleen. Viimeisenä Denver-päivänämme palasimme tänne viereisen piirakkakahvilan vuoksi, jolloin sain vielä neljännen näytteen Cerebralin oluista.

DSC00606.JPG
Alpine Dog Brewery

Turhan City Parkin laitamilla pyöriskelyn ja valkoposkihanhien jätöksien väistelyn jälkeen palasimme East Colfaxin varteen Alpine Dogin panimolle. Alpine Dogilla oli ihan viihtyisä pieni maisteluhuone, ei juuri muita asiakkaita vierailumme aikaan. Panimon nettisivuilta löytynyt lista ei kyllä ollut aivan ajan tasalla, eikä ennakkoon kiinnostavimpina pitämiämme vahvoja oluita näkynyt. Näköjään Copper Kettlen kanssa yhteistyössä tehdyn, tequilatynnyrissä kypsytetyn Strawbaneron oli tarkoitus olla tyyliltään witbier. Witbier-elementtejä en oluessa kuitenkaan juuri havainnut, vaan läsnä oli loppuun viinaista kuivuutta tuovaa, jyräävää tequilaa, mansikkaa ja keksiä. Oluen lämmetessä tequila sentään vähän tasaantui ja olut sitä myöten parantui.

DSC00608.JPG
Strawbanero

NEIPAksi mainostetun Thunder Puppyn tuoksu oli trooppista hedelmää, maku persikkaa ja melonia. Rungoltaan hyvin kuivaan olueen tuli makeutta hedelmäisyydestä. Katkeruutta ei ollut yhtään, vaikka IBUja oli listan mukaan 50. Tämän yhteydessä panin listassa merkille maininnan: “NE water chemistry to emphasize smooth juiciness”. Suomalaisia NEIPOja kun maistelee, tulee väistämättä mieleen, että homma jätetään jossain suhteessa puolitiehen. Aromihumalan määrästä asia tuskin jää kiinni, eikä liioin vehnän tai kauran käytöstä, joten hiivavalintojen ohella veden muokkaaminen tyylille sopivaksi lienee vahva ehdokas kompastuskiveksi. Tosin eipä sillä, että Alpine Dogkaan olisi tyylissä kovin kaksisesti onnistunut. Periaatteessa nykyään voi halutessaan kyseenalaistaa koko NEIPAn erottamisen omaksi tyylisuunnakseen tai alalajikseen. On kuitenkin kiistatonta, että aiempien aikojen kalifornialaiset IPAt olivat aika erilaisia, kuin Uudesta-Englannista joka paikkaan levinneet mehu-IPAt. Kourallinen panimoita tekee minusta hyvää olutta NEIPA- tai jossain hybridimuodossa.

Maistoin Alpine Dogilta vielä mitäänsanomattoman, arpikoosisen Sunshine Apparition -saisonin, sekä IBU-lukeman perusteella valitun Friend With Hopsin, jossa oli makeaa hedelmäisyyttä riittämiin, muttei tietoakaan 85:stä katkeruusyksiköstä. Denverissä on niin paljon kiinnostavia panimoita, että Alpine Dogin voi huoletta reissullaan ohittaa. Ikävä sanoa, mutta en ihmettelisi, mikäli panimoa ei viiden vuoden päästä enää olisi. Edes söpö koiralogo ei nyt yleisvaikutelmaa riittävästi kohentanut.

DSC00616.JPG
Voodoo Doughnut’sin edustaa
DSC00620.JPG
VD-donitseja

Kävimme vielä jo pimenneessä illassa hakemassa makeaa iltapalaa Voodoo Doughnut’sista, ennen kuin hyppäsimme takaisin keskustaan kulkevaan bussiin. Voodoo Doughnut’sin klassikkotuote, vaahterasiirappidonitsi karamellisoidulla pekonilla, oli edelleen härskin hyvää. Ensimmäisen kerran ketjuun tuli törmättyä muutama vuosi takaperin länsirannikon Portlandissa.

23.8.: Freshcraft ja Goed Zuur

Torstain alkajaisiksi olimme varanneet puolen päivän maisemaretken Colorado Sightseer -yritykseltä. Opas poimi meidät ja muutaman muun autoonsa Convention Centerin suuren sinisen karhun luota, läheltä hotelliamme. Meidän lisäksemme retkelle osallistui seitsemän muuta matkaajaa eri puolilta Yhdysvaltoja. Opas piti tietysti aluksi yllä vähän kiusaannuttavaa small talkia. Kerroimme tulleemme Denveriin oluen vuoksi, mikä sai hänet mainitsemaan esittelyissään aika paljon olutjuttuja. En ihmettelisi, jos esimerkiksi eläkkeellä olleen kansasilaispariskunnan mielestä niitä olisi ollut vähän liikaakin. Heidän kanssaan tuli matkan aikana kuitenkin eniten juteltua, muiden pysyessä enempi omissa oloissaan.

DSC00623.JPG
Blue Bear

Retken ensimmäinen etappi oli Red Rocks Amphitheatre. Kaunis kalliomuodostelma ja kuuluisa konserttipaikka sijaitsee pari kymmentä kilometriä Denverin ulkopuolella. Red Rocks on turistikohteena suosittu, ja monet paikalliset vaikuttivat hyödyntävän amfiteatterin pitkiä portaita kuntoilutarkoitukseen. Paikassa olisi varmasti ollut hienoa kokea jokin konsertti. Lucinda Williams olisi esiintynyt jokusen päivän kuluttua lähdöstämme, mutta hänet olemme toki jo nähneetkin kahdesti livenä.

DSC00646.JPG
Amfiteatteri

Red Rocksin jälkeen ajeltiin ylemmäs vuoristoon Evergreenin pikkukaupunkiin. Sympaattinen kaupunki tunnetaan mm. South Parkin Trey Parkerista, joka syntyi lähellä olevassa Coniferissa ja kävi koulua Evergreenissä. Aikaa kierrellä keskustan kauppakatua oli puolisen tuntia, minä aikana olisimme oppaan mielestä voineet käydä vaikka oluella. Tyydyimme suosiolla vain kävelemään kadun päästä päähän. Ravintolakäytössä oli hauskasti säilytetty vanhoja saluunarakennuksia.

Viimeinen kohde retkellä oli Echo Laken puisto runsaan kolmen kilometrin korkeudessa, lähellä Mt. Evansia. Käsittääkseni Mt. Evansilla viitataan siis tämän vuoriston korkeimpaan huippuun, ei mihinkään kokonaiseen vuoreen. Kaunis paikka kävellä Echo Lakekin oli. Koko päivän retki olisi vienyt meidät Mt. Evansille asti. Se olisi kuitenkin vienyt liikaa aikaa pois olutohjelmalta. Tuona torstaina jo kolmessa kilometrissä tuuli aivan älyttömästi, joten huipulla ei varmaankaan olisi ollut kovin miellyttävää viettää aikaa.

DSC00669.JPG
Echo Lake

Ajaessamme siinä yhden maissa takaisin Denveriin oppaamme kommentoi myös suuria, kannabikselle varattuja kasvihuoneita. Viihdekäyttökin on Coloradossa nykyään sallittua, ja kannabista myyviä putiikkeja oli kaupungissa tiheään. Oli laillistamisesta mitä mieltä tahansa, on todettava, ettei yhdessä jos toisessa kadunkulmassa sieraimiin osunut imelä tuoksu nyt pelkästään miellyttävää ollut. Lagunitaksen HifiHopsia olisi tietysti periaatteesta ollut mielenkiintoista maistaa, mutta sitä ei toistaiseksi myydä kuin Kaliforniassa.

Kokonaisuutena retki oli ihan ok, vaikka läpijuoksuttamisen tunnelmalta ei kokonaan voinut välttyä. Etenkin Evergreenissä ja Echo Lakella olisi mielekkyyden säilyttämiseksi pitänyt saada hengailla huomattavasti pidempään. Vähän älyttömältä tuntui myös ohjeistettu oppaan tippaaminen, joka hoidettiin rituaalinomaisesti autosta poistuttaessa. Kaipa tällä tavalla sitten saadaan asiakaspalvelijan palkka heijastelemaan paremmin asiakkaiden tyytyväisyyttä palveluun.

DSC00681.JPG
Oskar Bluesin kyltti tuulisena päivänä

Kun lenkkarit oli hotellilla vaihdettu takaisin henkisesti mukavampiin kävelykenkiin, oli vuorossa lounas keskustan Oskar Blues Grill & Brewssa. Paikka erosi tyyliltään useimmista muista matkan aikana vierailemistamme olutravintoloista. Denverin Oskar Bluesissa ei ollut panimoa, eikä ravintola ollut tunnelmaltaan erityisen maisteluhenkinen. Enemmän se muistutti Oskar Blues -tuotemerkkistä illanvietto- ja ruokapaikkaa. The Pretenders ja Cake soivat kovalla. Pöytiinohjaaja antoi meidän valita paikan läheltä sisäänkäyntiä. Pöytä kiikkui ärsyttävästi, mutta kynnys vaihtaa ei aivan ylittynyt.

DSC00689.JPG
Kalaa ja ranskalaisia

Tilasin ruoaksi fish & chips -annoksen, juomaksi Oskar Bluesin Bwahahaha Pacificaa. Ruoka oli ihan hyvää, joskin kaksi kookasta kalafilettä oli ehkä vähän liikaa. Bwahahaha Pacifica sen sijaan oli surkea, itärannikon suuntaan kumartava puolivillainen IPA: mehuisa olematta erityisen hedelmäinen, saati samea. Oluessa oli ananasta, sitrusta, ripaus vehnää ja hiivaisuutta, pienehkö pistelevä katkeruus.

Ruokaillessamme vierestämme kannettiin ensin yksi pöytä tuoleineen pois, minkä jälkeen taaksemme ilmaantui kolme musikanttia virittelemään viulujaan, rumpujaan ja vahvistimiaan. Luultavasti pöytiinohjaaja ei ollut tiennyt tai muistanut tapahtuman olevan tulossa, mutta ruokailutilanne kävi joka tapauksessa epämukavaksi. Ystävällinen tarjoilija teki parhaansa parantaakseen tunnelmaamme, tarjoten muun muassa maistiaiset kehumaansa Funkwerksin Apricot Tropic Kingia. Kysyttäessä jouduin toteamaan, etten oikein tykännyt oluesta. Kun muu olutlistakin näytti varsin vaatimattomalta, ei tässä vaiheessa ollut vaikea valinta maksaa laskua ja suunnata toiseen baariin. Bändi ei itse asiassa olisi kuulostanut soundcheckinsa perusteella hassummalta.

DSC00692.JPG
Freshcraft

Parin minuutin kävelyn päästä seuraavalta kadulta löytynyt Freshcraft lukeutuu Denverin kehutuimpiin olutravintoloihin. Maineestaan huolimatta Freshcraft oli lähellä pudota agendaltamme pois. Seuratessani heidän hanalistansa muutoksia etukäteen netistä, ei valikoima tehnyt erityisen suurta vaikutusta. Eikä se tehnyt paikan päälläkään, kun runsaasta parista kymmenestä hanasta peräti neljä oli varattu vähän epäkiinnostavan Odellin tuotteille, eikä tyylillistä variaatiota ollut IPAn ohella tarjolla riittävästi. Varmastikaan ihan paras hetki ei kohdallemme Freshcraftissa osunut.

Freshcraftin tila oli kapea ja pitkänmallinen. Vastasyöneinä emme luonnollisestikaan ruokailleet, vaan joimme parit oluet tiskillä. Täällä luotettiin ilmeisesti ihmisten hyvään tahtoon sen verran, ettei luottokorttia tarvinnut antaa oluiden pantiksi. Tämän osalta käytäntö vaihtelee jonkin verran, mutta selvästi yleisemmin kortti vaaditaan, joko tiskin taakse säilytettäväksi kunnes lasku on maksettu, tai vähintään hetkellisesti “piikin” avaamiseksi.

DSC00695.JPG
Odell Myrcenary

Fortcollinslaisen Odellin Myrcenary tupla-IPA oli kelvollinen, mutta mitäänsanomaton. Hieman mielenkiintoisempi oli Idaho Springsistä ponnistavan Westbound & Downin Blackberry & Boisenberry berliner weisse, jonka pinnalta jouduin tosin kalastamaan hedelmäkärpäsen. Marjaisuuttahan oluessa oli, ja keksiä taustalla. Enempää kiinnostavia ei listalla oikein ollut, joten oluet Freshcraftissa jäivät kahteen.

Päivän parhaaksi kohteeksi osoittautui Averyn tarjoilijan vinkkaama uudehko Goed Zuur (good acid) Five Pointsin alueella. Siisti ja ilmeisen trendikäs ravintola tarjoilee happamien oluiden lisäksi mm. leikkele- ja juustolautasia. Vierailumme aikana ei listalla tainnut olla juuri muita ei-soureita kuin Bierstadt Lagerhausin Slow Pour Pils. Caseyn olutta hanassa ja mahdollisuus valita juustoja pitkältä listalta; lähtökohta oli jo erinomainen. Torstai-ilta oli ravintolassa kuitenkin hiljainen. Saapuessamme paikalla oli vielä jonkin verran after work -porukkaa, tovin päästä meidän lisäksemme enää pari seuruetta. Ravintolan pisaralogo toi asiaankuuluvasti mieleen 60-luvun psykedelian. Musiikkina soi muun muassa jazzia.

DSC00699.JPG
Goed Zuur ulkoa…
DSC00701.JPG
…ja sisältä

Juustovalikoiman ulkomaiset tuotteet ohitimme suoralta kädeltä. Amerikkalaisia maisteltavia olisi riittänyt muutamaan juustolautaseen. Olipa tarjolla jokin aiemmilta matkoilta ennestään tuttukin. Valitsemistamme Mobay oli wisconsinlainen tuhkaraitajuusto, jonka toinen puolikas oli tehty vuohen, toinen lampaan maidosta. Belford Reserve Coloradosta oli alppityylinen, hieman goudaa muistuttava kova juusto, ja vermontlaisen von Trapp Farmsteadin “Oma” puolestaan tomme-tyylinen, kermainen ja pehmeä juusto. Kaikki olivat maultaan oikein hyviä, mureneva Belford Reserve ehkä aavistuksen muita tylsempi. Kauniisti asetellut lisukkeet jättivät hieman parantamisen varaa, annoksen selvästi heikoimman elementin ollessa kuivahko, vähän pullainen peruspatonki. En oikein jaksa uskoa, että sitä olisi ainakaan samana päivänä leivottu, vaikka se nyt uunissa ennen tarjoilua varmasti kävikin. Kokonaisuutena kuitenkin oikein hyvä juustolautanen.

Juustolautasen aikana join Caseyn Fruit Stand: Apricotia, joka oli aprikoosinen ja sitruunainen, hieman vehnäinen ja kirpeähkön hapan. Yhtä hyvää kuin Hops & Piessa juotu toinen Fruit Stand. Seurannut Anchoragen väriltään vaalean ananaksinen Nelson Sauvin taas tuoksui siltä itseltään, eli Nelson Sauvinilta. Maussa oli ananasta, brettaa, kuivassa jälkimaussa ruohoisuuttakin. Viimeisen Illinois’in Destihlin St. Dekkera Reserve Sour: Fraisen kohdalla päivän hapanolutkiintiö alkoi jo olla täynnä. St. Dekkeran tuoksussa oli selkeää punaviiniä, maussa lisäksi toffeeta, mansikkaa ja ehkä tequilaakin.

Kokonaisuutena nostaisin Goed Zuurin Hops & Pien ohella Denverin kärkipaikkojen joukkoon. Five Pointsin kaupunginosa on ainakin aiemmin ollut jengialuetta, ja esimerkiksi South Parkin Krazy Kripples -jaksossa Five Points mainitaan Cripsien alueena. Nykyään alue on ilmeisesti jo keskiluokkaistunut ja rauhoittunut. Matkamme aikana olimme Five Pointsin luonteesta autuaan tietämättömiä, mikä varmasti teki takaisin kaupunkiin kävelystä hämärtyneessä illassa vähemmän stressaavan kokemuksen. Muistan kyllä kiinnittäneeni huomiota siihen, että muita jalankulkijoita näkyi todella vähän.

DSC00711.JPG
Matkalla takaisin hotellille

One thought on “Vieraskynä: Olutmatkailua USA:ssa – Denver, osa 3

Add yours

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

WordPress.com.

Up ↑