Vieraskynä: Olutmatkailua USA:ssa – Denver, osa 2

Teksti ja kuvat: kopula

1. osa


20.8.: Bierstadt Lagerhaus ja Crooked Stave

Maanantaina siirryimme ilmaisella “Free MallRidella” Union Stationille. Kyseinen bussi kulkee keskustassa 16th Streetiä edestakaisin. Etäisyydet ovat tässä sen verran lyhyitä, että jos haluaa välttää usein täyteen ahdetut bussit ja räppiä huudattavat teinit, matkan voi aivan hyvin kävellä. Union Stationilla katselimme etukäteen yhteyksiä Fort Collinsiin, mutta kyseinen päivämatka jäi lopulta toteutumatta. Se olisi tosiaan vienyt kokonaisen päivän, ja päätimme tällä kertaa arvottaa kiireettömämpää aikataulua, keskittämällä senkin ajan Denverin paikkoihin.

DSC00443.JPG
Bierstadt Lagerhausin halli

Bierstadt Lagerhaus on tuoreehko, saksalaistyylisiä oluita valmistava panimo Denverin RiNo-alueella. Paikka on yllättävänkin kookas teollisuushalli. Kokoa selittää se, että samassa rakennuksessa toimii myös C Squared Ciders. Toisessa kerroksessa keskellä tuotanto- ja varastotiloja sijaitseva The Rackhouse Pub on näiden kahden tuottajan yhteinen ravintola. Tarjolla on Bierstadt Lagerhausin lagereiden ja C Squaredin siidereiden lisäksi tuhteja ja kohtuu edullisia annoksia ruokaa.

DSC00445.JPG
Slow Pour Pils kaikessa komeudessaan
DSC00448.JPG
Rackhouse Pubin tiskiä

Ensimmäiseksi olueksi piti tietysti tilata mainetta niittänyt Slow Pour Pils. Pohjois-Saksasta inspiraatiota saaneen oluen kaatamisessa kestää viisi minuuttia, mistä nimikin tulee. Oljenkeltainen olut näyttävine vaahtoineen tuoksui viljaiselta, puhtaalta ja houkuttelevalta. Valitettavasti maku yllätti negatiivisesti, jääden huomattavan miedoksi: viljaisuutta, kevyttä sitrusta, ynnä hyvin hillittyä, ruohoisan pistelevää katkeroa. Tässä oli jopa geneerisiä pale lagerin vivahteita. Ehkä odotukseni olivat vääränlaisia, mutta Slow Pour Pils saattoi olla reissun kovin pettymys. Jäi sellainen fiilis, että oluen koko jippo on ulkonäössä ja hitaassa laskemisessa.

Naposteltavien chicharonesien kanssa Slow Pour Pils toki menetteli. Niiden kohdalla kuvittelimme tilaavamme pienen alkupalan, mutta uppopaistettuja siannahkasipsejä sai neljällä dollarilla massiivisen pussillisen salsoineen. Chicharonesit alkoivat nopeasti maistua puulta.

DSC00453.JPG
Chicharonesit
DSC00456.JPG
Lobster mac & cheese

Varsinaisen lounaan eli hummeri mac & cheesen oheen valitsin seuraavaksi Hellesiä. Helles tyylinä vetää Bierstadt Lagerhausin mukaan rajaa “mauttoman ja ylevän välille”. Hellesinkin maku oli puhdas ja mieto, eikä katkeroa tietysti juuri ollut. Jostain syystä tämä kuitenkin toimi itselleni Slow Pour Pilsiä paremmin. Pekonilla koristeltuun hummeri mac & cheese -annokseen kuului lisukkeena maustettua ja paahdettua leipää. Annos oli kaikin puolin maistuva, mutta niin iso, ettei sitä ollut mitään mahdollisuutta syödä loppuun. Lohdullisesti baarimikko kertoi vain yhden neljästä tai viidestä suoriutuvan tehtävästä. Mainittakoon, että matkakumppanini mukaan The Happy Gnomen vastaava annos oli vielä herkullisempi.

DSC00455.JPG
Bierstadt Helles

Täyteen vatsaan piti mahduttaa vielä jälkiruoaksi pieni annos Rauchbockia, johon oli listan mukaan käytetty 74% savumallasta. En osaa sanoa, onko tämä tyyliin nähden paljon vai vähän. Joka tapauksessa olin savun lisäksi maistavinani myös muuta mallasta karamellin ja colan vivahteina. Olut oli savuista ja nahkaista, hedelmäistäkin, makeaa ja hieman ruohoisan katkeraa. Suutuntuma jäi ehkä aavistuksen vetiseksi, mutta ihan hyvää tämä kuitenkin oli.

DSC00457.JPG
Rauchbock

Baarimikko olisi halunnut meidän ottavan mukaamme jäljellä olevat puoli säkillistä chicharoneseja, mutta ajatus rasvaisen pussin kiikuttamisesta repussa ympäriinsä ei olisi tässä vaiheessa voinut juuri vähempää inspiroida.

Vähän ronskia saksalaista meininkiä edustava Bierstadt Lagerhaus voi paikkana olla pysähtymisen arvoinen. Suosittelen kuitenkin mahdollisuuksien mukaan jakamaan ruoka-annoksen ja suhtautuvan oluisiin maltillisin odotuksin.

DSC00458.JPG
The Source

Bierstadt Lagerhausilta matka jatkui The Source -kauppapaikalle, jonka sisuksista pienen pyöriskelyn jälkeen löysimme Crooked Staven baarin. The Sourcessa on käytännössä kaksi rakennusta, joilla on ainakin erilliset sisäänkäynnit: Crooked Stave on siinä matalammassa, ikään kuin sivusiivekkeessä. Isompaan on puolestaan kohtsillään avautumassa fortcollinslaisen New Belgiumin panimoravintola. Hotellihuoneitakin rakennuksesta löytyisi, jos on tarpeeksi ajoissa liikkeellä. Crooked Stavella on rakennuksen päätykulmassa pienehkö maisteluhuone. Ei sellainen paikka, jossa viihtyisi kerrallaan kovin pitkään, mutta ei nyt mikään turboahdettu pystyolutbaarikaan. Kotiin oli ostettavissa vaatteita ja panimon oluita pulloissa.

Tilasin alkuun kaksi tai kolme desiä Persicaa (Harvest 2017), joka Beer Advocatessa on Crooked Staven arvostetuimpia oluita. Persikkainen olut oli hyvää ja melko kuivaa, mutta kirpeä, sitruksinen happamuus ei ole lempiominaisuuksiani oluessa. Oluen lämmetessä tai ilmaantuessa pahin kirpeys alkoi onneksi hellittää.

DSC00462.JPG
Crooked Stave Persica

Persican jälkeen hanalistalla oli vielä paljon kiinnostavia oluita, muttei mitään mikä olisi erityisesti hypännyt silmään. Niinpä sorruin itselleni hyvin epätyypilliseen ratkaisuun eli “flightin” tilaamiseen. Annokset olivat tosin kooltaan jossain puolentoista desin kieppeillä, mikä riittää aivan hyvin useimmille soureille (vaan ei parhaille!). Valitsemani oluet olivat L’Brett d’Apricot, Adambier (aged in Bourbon Barrels) ja Nightmare on Brett. Oluita olisi saanut mukaan tähän maistelukimaraan niin monta kuin olisi halunnut.

DSC00463.JPG
Crooked Stave flight

L’Brett d’Apricot oli kirpeän hapan, ja maussa oli aprikoosin ohella vehnäisyyttä ja viinikumia. Hyvätasoista perus- Crooked Stavea, joka kuitenkin unohtuu nopeasti. Adambierissä oli bourbonia, luumua ja rusinaa, toffeeta, hapanta kirsikkaa tai muuta marjaisuutta sekä mämmiä. Adambier oli mielenkiintoinen, toimiva yhdistelmä hapanolutta ja tynnyrikypsytettyä, vahvaa brown alea tai altbieriä. Matkakumppanini maistoi olutta ennen minua eikä innostunut, mutta arvasi heti, että tulen pitämään siitä. Crooked Staven oluista mahdollisesti vain Nightmare on Brett (raspberry) on tehnyt suuremman vaikutuksen, mistä päästäänkin viimeiseen setin olueen eli Nightmare on Brettiin ilman vadelmaa. Sen maussa oli kahvia, epämääräistä marjaista kuivuutta ja happamuutta. Tuntui siltä, kuin kokonaisuudesta olisi puuttunut juurikin se makean vadelman tasapainottava elementti.

Crooked Staven vieressä The Sourcessa oli pullokauppa, josta löysin lähtiessämme mukaani yhden Casey-pullon. Valikoima kaupassa oli muutoin oluiden osalta rajallinen, mutta muutama mielenkiintoisempi tuote joukossa oli. Hintataso oli melko korkea. Paluumatkalla poikkesimme taas Mr B’s:issä, ennen kuin vetäydyimme hotellihuoneeseen aikaista aamuherätystä silmällä pitäen.

21.8.: Päivä Boulderissa

Boulderiin kulkee Denverin Union Stationilta tiheästi busseja. Vuorokauden voimassa oleva 9$ seutulippu on sama, jollaisen tarvitsee myös tullessaan lentokentältä junalla Denverin keskustaan. Vaihteeksi hieman sateisemmassa säässä taitetun, vajaan tunnin mittaisen bussimatkan aikana aloimme ensi kertaa erottaa kunnolla Kalliovuoria (Rocky Mountains). Tähän saakka vuoret olivat pysyneet tehokkaasti maastopaloista johtuvan savusumun peitossa. Maastopaloja riehui Kaliforniassa, mutta myös Coloradossa ja Kanadassa. Savut kulkeutuivat todella pitkiä matkoja, heikentäen välillä hengitysilman laatua Denverissäkin. Itsekin huomasin välillä silmiäni kirveltävän. Boulder sijaitsee kuitenkin sen verran lähellä Kalliovuoria, aivan niiden esivuoriston tyvessä, että vuoret näkyivät sumusta huolimatta.

DSC00468.JPG
Vuoristoa Boulderista

Saavuimme Boulderin bussiasemalle hyvissä ajoin ennen suunnitellun lounaspaikkamme aukeamista. Koska aikaa oli, pistäydyimme lähellä bussiasemaa sijaitsevassa Liquor Mart -kaupassa. Vähintään keskikokoinen myymälä, jossa oluitakin oli tarjolla melko runsaasti. Oma katseeni yritti löytää hyllyiltä Coloradon Greeleysta kotoisin olevan WeldWerksin oluita. Kysymällä niitä löytyikin kylmäkaapista kahta erilaista, ja ystävällinen myyjä mainitsi kohta olevan tulossa mm. Mosaic Double Dry Hopped Juicy Bitsia. Tämä kiinnosti kovasti, koska Juicy Bits on panimon tunnetuimpia oluita. Päätimme palata kauppaan lounaan jälkeen, ja myyjä lupasi ottaa molempia saapuvia WeldWerks-oluita sivuun meitä varten. WeldWerksin panimo olisi tietysti ollut kiinnostava kohde itsessään. Näköjään Greeleyynkin olisi jotenkin päässyt julkisilla (ainakin Greyhoundilla Denveristä tai Fort Collinsista), mutta vierailu olisi saattanut edellyttää yöpymistä Greeleyssä, emmekä joka tapauksessa edes huomanneet moista mahdollisuutta ennen matkaa – Google Maps ei aina näytä kaikkea, niin hyödyllinen kuin onkin.

DSC00476.JPG
Attempted murder
DSC00475.JPG
Backcountry Pizza & Tap House

Ulkoapäin Backcountry Pizza & Tap House on melko ränsistyneen näköinen tönö kamaline sini-keltaisine väreineen. Ei pidä kuitenkaan antaa julkisivun hämätä, sillä kyseessä oli erinomainen olut- ja ruokaravintola. Sisustuksessa oli käytetty paljon nyt-jo-kulahtanutta puuta. Hiljalleen paikalle saapuneessa asiakaskunnassa oli paljon nuorta väkeä. Kuutisenkymmentä olutta hanoissa, mukana myös paljon kiinnostavaa tavaraa. Taustamusiikkina ihastutti mm. Ray Wylie Hubbardin Snake Farm.

Päivän ensimmäiseksi olueksi listalta valikoitui WeldWerksin Spectral Class. Oluessa oli hieman samea ulkonäkö; maussa ananasta ja muuta nykyistä perussettiä. Hyvissä ajoin alkanut greippinen katkeruus oli kuitenkin nyt kohtuu voimakasta, ja Spectral Class oli loppujen lopuksi erinomainen IPA.

DSC00477.JPG
Spectral Class
DSC00478.JPG
Backcountry Pizza sisältä

Syötäväksi tilasimme molemmat pizzaa. Itse otin pienen Buffalo Chickenin, matkakumppani vastaavan kokoisen Snowcapin, jossa siinäkin oli mm. paistettua kanaa. Oma pizzani oli muuten erittäin maukas ja onnistunut, mutta hieman pistävä ja väkevä buffalo-kastike ehkä dominoi makua vähän liikaa. Matkakumppani veti taas ruoka-asioissa pidemmän korren, sillä hänen valkoinen eli tomaattikastikkeeton pizzansa oli huippuhyvää. Yhden slicen verran pääsin sitäkin maistamaan.

DSC00484.JPG
Pizzat

Toista olutta oli jo vaikea valita monesta kiinnostavasta. Päädyin kalifornialaisen Beachwoodin Citraholiciin, lähinnä koska panimo oli minulle kokonaan aiemmin maistamaton, ja kehuja kerännyt. Tarjoilija suositteli hänkin olutta perinteisempänä ja katkerana IPAna, joten maistoon totta kai. Citraholicissa oli hieman imelääkin sitrusta, runsasta hedelmäisyyttä ja vähän leipäistä mallasta. Suutuntuma oli pehmeähkö, ja katkeruutta oli minusta yllättäen vähemmän kuin edeltäneessä WeldWerksin oluessa. Jostain syystä tämä toi vähän mieleen maistamani Kernelin IPAt; en oikein innostunut.

Tarjoilija toi pöytäämme pinkin menun, jonka otsikkona oli “Kellarintyhjennystiistait”. Kyseessä on ilmeisesti kerran vuodessa järjestettävä vanhojen, varastosta löytyvien pullojen poistoale, jossa pullot myydään koosta ja vahvuudesta riippumatta tiistaisin pois 8$/pullo, niin kauan kuin tavaraa riittää. Tarjoilija arveli jäävänsä työvuoronsa jälkeen itsekin tuhoamaan tarjontaa, ja joutuvansa konttaamaan kotiinsa. Tosin koti kuulemma sijaitsi toisella puolen katua, joten mikäpä siinä. Oluita oli listassa kolme tai neljä sivullista: kaikenlaista kohtuullisen kiinnostavaakin alkaen imperial stout -bombereista ja esim. joistain The Brueryn isoista pulloista. Suomesta asti tulevana matkalaisena valitsen tarjonnasta kuitenkin mieluiten ne kaikkein kiinnostavimmat oluet, en sitä mitä halvalla sattuu saamaan. Tähän tilanteeseen jokin 0,75l IS olisi voinut olla vaikka ilmainen, enkä siltikään olisi ottanut sellaista jaettavaksi juuri ennen visiittiä vahvoista oluistaan tunnetulle Averylle. Tai olisin ottanut, mutta silloin sen olisi pitänyt olla jotakin todella kiinnostavaa ja harvinaista.

DSC00492.JPG
Cellar Cleaning Tuesdays
DSC00493.JPG
Trinity Old Growth

Jotenkin tilaisuutta teki kuitenkin mieli hyödyntää, ja tarkoitukseen näytti sopivan iso pullo Trinityn miedohkoa Old Growthia. Luulen, että listassa oli panimon tämänniminen sour ale, mutta pöytään jaettavaksi ilmestyi pieni pullo kymmenen vuoden ikäistä panimon Old Growth Flemish Brownia. Muuta Old Growthia tarjoilija ei ollut enää kellarista löytänyt. Harhaanjohtavasta mainonnasta voisi tietysti antaa paikalle pientä miinusta, mutta eipä asialla ollut näillä hinnoilla juurikaan merkitystä. Old Growthin maussa oli kirsikkaa, toffeista mallasta, rusinaa ja vihreää omenaa, ehkä myös kuvauksessa mainittua märkää villaisuutta. Olut oli ikäänsä nähden hyvin säilynyt, eikä mitään kellarin makua tai pahvia ollut havaittavissa. Luultavasti makuprofiili oli silti ajan myötä jonkin verran muuttunut ja yksipuolistunut. Hiivojen mukaan kaataminen paransi makua hieman. Varsin hyvää, vaikkei mitään erityisen mieleenpainuvaa.

Backcountrylta lähdettyämme kävimme Liquor Martissa hakemassa siellä odottaneet WeldWerks-tölkit, ja hyppäsimme Canyon Boulevardin varresta bussiin numero 205. Bussi jätti meidät toisessa päässä aivan Averyn viereen, kymmenen kilometriä keskustasta. Avery oli ehkä etukäteen kiinnostavin vierailukohde näistä Denverin seudun vanhoista, tutuista panimoista. Averylta on tullut vastaan vuosien varrella lukuisia hienoja oluita, alkaen harrastuksen alkuaikoina ihastuttaneesta Avery IPAsta Ellie’s Brown Aleen ja väkivahvaan Mephistopheles’-stoutiin, joka on yksi matkakumppanini suosikkioluista.

DSC00496.JPG
Averyn laitos

Suuren tuotantolaitoksen päätyterassilla näkyi saapuessamme ihmisiä lounastamassa. Ilmeisesti kyseisen terassin yhteydessä olisi ollut myös kokonainen ravintolatila. Itse nousimme kuitenkin pääsisäänkäynnin kautta rakennuksen toiseen kerrokseen maisteluhuoneeseen. Tässä kerroksessa sijaitsi myös mm. panimon kauppa. Yläkerran puolella ei ollut ruuhkaa näin tiistaina alkuiltapäivästä.

Otimme paikat tiskiltä. Tilasin alkuun kaksi “maisteluannosta” kerralla: Raspberry Truffalen ja Twenty-Five -vuosioluen, molemmat aivan uusia tuotteita. Averyhan täyttää tänä vuonna tosiaan 25 vuotta. Vaikka annokset olivat kooltaan suhteellisen pieniä, laadusta ei haluttu tinkiä ja oluet tarjoiltiin suurista sniftereistä. Molemmat oluet olivat kyllä aluksi liian kylmiä. Tätä voi pitää hieman yllättävänä, kun ottaa huomioon Averyn panostuksen vahvoihin oluisiin. Ilmeisesti hanojen säätäminen eri lämpötiloihin on vain yksinkertaisesti niin kallista ja hankalaa, ettei sitä kovin moni paikka viitsi tehdä. Washingtonin ChurchKey lienee selkein esimerkki tarjoilulämpötilaa säännönmukaisesti kontrolloivasta ravintolasta. Osittain väärän lämpötilan vuoksi hyvin vahvat oluet eivät mielestäni yleensä olekaan ideaalisimpia hanaoluita.

DSC00501.JPG
Raspberry Truffale ja Anniversary Twenty-Five

Raspberry Truffalen tuoksu oli upean vadelmainen ja suklainen. Hyvin makea maku oli niin ikään kuin nestemäistä vadelmasuklaakonvehtia olisi juonut. Alkoholi ei juurikaan oluen lämmettyä maistunut, ei myöskään mainostettu bourbon. Baarimikko ei selvästi oikein ymmärtänyt mitä horisin, kun yritin selittää tynnyröinnin tekevän – omasta mielestäni ainakin – oluiden suutuntumasta usein kevyemmän. Jälkeenpäin tuumailtuna Avery ei varmasti olekaan paras tai pahin esimerkki tästä ongelmasta. Raspberry Truffale oli hyvä jälkiruokaolut, mutta tälläkään kertaa sellaisesta ei ollut nousemaan aivan omaksi suosikiksi. Anniversary Twenty-Five puolestaan jäi hieman sekavaksi kokonaisuudeksi. Selkeitä yksittäisiä makuja ei oikein erottanut, vaan olut oli sellaista perushyvää, tummaa strong alea. Mausteista, hieman kaakaoista. Alkoholi oli hyvin piilossa.

Trendikkäästi nimetty Double Dry Hopped IPA päätyi lasiin seuraavana. Nimen perusteella odotin oluesta tietysti hedelmäpommia miedolla katkerolla. Baarimikon mukaan Averyn perus-IPA olisi jo vanhastaan tuplakuivahumaloitu, ja Double Dry Hopped IPA olisi käytännössä sama olut, vain eri humalalajikkeilla (Enigma ja Loral) aromihumaloituna. Avery IPAn resepti löytyy monen muun oluen tapaan heidän kotisivuiltaan, mutten silti osaa sanoa pitääkö ensimmäinen väite sen tuplakuivahumaloinnista paikkansa. Niin tai näin, Double Dry Hopped IPA oli yllätyksekseni perusversiota katkerampi. Samalla se oli myös omaan makuuni selvästi parempi, mikä tuli todettua seremoniallisista syistä tilaamaani, pientä Avery IPA -annosta maistellessa.

Lopuista oluista ei tullut tehtyä oikein mitään muistiinpanoja. En muista olinko juonut Maharajaa aiemmin, mutta nyt se ei ainakaan tehnyt suurta vaikutusta. Oluen resepti on kuulemma muuttunut vuosien varrella. Vielä vaisumpi oli Chowdah IPA, joka oli sitten sitä sameaa ja olemattomasti katkeroitua trendiolutta. Ja kaikkein huonoin oli baarimikon oikein erikseen mainostama tuore Hog Heaven Barley Wine: vanhassa tutussa oluessa vaikutti nyt olevan jotain suorastaan pielessä, eikä pientäkään annosta tehnyt mieli juoda loppuun. Baarimikko tarjosi maistiaisen Hog Heavenista myös tiskille hetken päästä eksyneelle tuotantopuolen kaverille, kysyen hänen mielipidettään. Vastuussa olevat, ilmeisesti uudemmat panijat eivät kuulemma vieläkään olleet saaneet Hog Heavenia ihan kohdilleen, mutta “she still drinks”, taisi hän sanoa. Olin pakotettu olemaan eri mieltä.

Saapuneessa laskussa useat oluet oli laitettu talon piikkiin, mukaan lukien lahjana kotiin viemisiksi annettu Uncle Jacob’s Stout -pullo (Uncle Jacob’s oli kuulemma nykyisistä oluista lähimpänä jo lopetettua Mephistopheles’ta). Katsoin tarpeelliseksi kompensoida asiaa tavallista korkeammalla tippiprosentilla. Palvelu oli ollut hyvää, ja peruspalvelun lisäksi saimme mm. vinkkejä Denverin mielenkiintoisista olutpaikoista. Baarimikko toki buffasi ensimmäisenä Averyn yhteistyökumppaneita ja kavereita, mutta nuoren naispuolisen tarjoilijan yhteen vinkkiin tuli myöhemmin Denverissä tartuttuakin.

DSC00519.JPG
Humalapelletit

Laskun maksamisen jälkeen päätimme käydä vielä pienellä, omatoimisella panimokierroksella tuotantotilojen yläpuolella kulkevia reittejä pitkin. Ovessa olleen kyltin mukaan tämä oli siis ihan sallittua. Eräs naistyöntekijä seurasi kuitenkin hetken päästä perässämme, maistatti meillä maltaita ja esitteli humalalajikkeita. Eri maltaista huomaa esittelyssä minusta lähinnä vain niiden värieron; kuivan maltaan pureskelusta saatua makua on vaikea yhdistää valmiin oluen makuun. Humalapellettien näpertelystä sen sijaan irtoaa lajikkeille ominaista aromia. Kun tiedustelin naiselta, käyttääkö Avery ollenkaan kokonaisia humalakäpyjä, hän vei meidät takaisin baarin puolelle tiskin päätyyn seisomaan, ja toi meille annokset Call to Armsin kanssa pantua Fresh Hop Pale Alea. En tiedä miten olutta oli ehditty valmistaa jo elokuun puolen välin jälkeen, mutta siinä sitä nyt kuitenkin oli – hanalistalta olutta ei vielä löytynyt. Hyväähän olut oli, vaikkei jäänytkään suuremmin mieleen saati muistiinpanoihin.

DSC00522.JPG
Fresh Hop Pale Ale

Matkakumppanini oli kaiken kaikkiaan haltioissaan Avery-visiitistä. Oma innostukseni oli varauksellisempaa, mutta voisihan Averylle uudestaankin mennä. Paluumatkaa varten Boulderin keskustaan jouduimme kävelemään ehkä kymmenisen minuuttia toisen tien varteen. Linjoja 205 on nimittäin kahta erilaista (205/205T), ja vain toinen kulkee aivan Averyn ohitse. Boulderin asemalta nousimme sitten takaisin Denveriin vievään bussiin ja päivä oli paria hotellilla nautittua olutta vaille paketissa.

DSC00531.JPG
Bongaa murmeli (preeriakoira)

One thought on “Vieraskynä: Olutmatkailua USA:ssa – Denver, osa 2

Add yours

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

WordPress.com.

Up ↑