Vieraskynä: Olutmatkailua USA:ssa – Denver, osa 1

Teksti ja kuvat: kopula


Olemme aiemmin pyrkineet minimoimaan yhä hieman epämiellyttäväksi kokemamme lentämisen, emmekä sen vuoksi ole edes kunnolla harkinneet Yhdysvaltain sisäisiä lentoja. Kaupungista toiseen olemme liikkuneet vain muiden julkisten kulkuvälineiden mahdollistamissa rajoissa. Tällä kertaa tilanne oli kuitenkin se, että kohtuullisen bussi- tai junamatkan päässä Minneapolisista ei oikein ollut riittävän kiinnostavia olutkaupunkeja. Wisconsinin Madisonia ja Milwaukeeta pidän jossain määrin kiinnostavina, mutta esimerkiksi osavaltion ehkä arvostetuin panimo New Glarus sijaitsee totutun saavuttamattomissa jossain korvessa. Lisäksi koska Icelandair ei tällä haavaa lennä Wisconsiniin, olisimme joutuneet palaamaan Minneapolisiin paluulentoa varten. Samat ongelmat koskivat Iowaa ja sen helmeä Toppling Goliathia.

Kun Yhdysvaltain kartalla edetään Minnesotasta näitä naapuriosavaltioita pidemmälle, päästään keskilännessä meille jo tuttuun Chicagoon ja lounaan suunnalla sitten Denveriin. Kovasta olutmaineestaan huolimatta en ole pitänyt Denveriä tähän asti aivan pakollisena kohteena. Syy on lähinnä ollut siinä, että Denverin ja muun Coloradon kuuluisimpien panimoiden tuotteita on saanut melko hyvin Pohjoismaistakin. Great Divide, Avery, Crooked Stave, Oskar Blues, Epic ja New Belgium ovat, jos eivät nyt aivan kaikille tuttuja panimoita, niin ainakin panimoita, joiden tuotteisiin on jossain vaiheessa törmännyt myös Tukholmassa tai Helsingissä. Toki Denverissä on pirusti vielä tuntemattomampia panimoita. En tiedä määrää kovin tarkasti, mutta nähtävästi panimoita on kaupungissa vähintään 70, luultavasti vielä huomattavasti enemmän. Itselleni määrällä ei tosin ole sinänsä merkitystä, kun kaikissa ei kuitenkaan ehdi käymään, vielä vähemmän meidän tahdillamme. Lisäksi mielelläni ohitan kaikki keskinkertaiset panimot, mikäli mahdollista – sellaisten takia ei tarvitse matkustaa Yhdysvaltoihin asti.

Joka tapauksessa Denver vaikutti nyt vaihtoehdoistamme parhaalta, ja saattoihan kaupunkia perustella myös jonkinlaisena pyhiinvaelluskohteena. Bussi–juna-yhdistelmällä matkustaminen olisi vienyt yhteen soittoon melkein vuorokauden. Käytännössä se olisi edellyttänyt hotellin varaamista jostain Omahasta tai muualta, ja olisi sisältänyt liikaa epävarmuustekijöitä ennakkovaraamisten ja aikataulujen kannalta. Suurin piirtein näistä syistä päädyimme varaamaan Deltalta lennot Denveriin: haksahdin muuten varatessa ottamaan aggressiivisesti markkinoidun vakuutuksen lennolle, vaikka minulla oli matkavakuutus jo kotopuolestakin.

Lauantain katsoimme matkustuspäivänä sopivaksi ajankohdaksi pitää kokonaan taukoa oluesta. Aamupäivällä menimme junalla lentokentälle, missä onnistuimme jättämään matkatavaramme alakerran huomattavasti vähemmän ruuhkaiselle Deltan tiskille. Yläkerrassa lähtöselvitystiskeille oli kymmenien ihmisten jono, alhaalla homma hoitui ehkä kymmenessä minuutissa. Turvatarkastuksen jonoa ei näin tietenkään pystynyt ohittamaan, ja siinä joutuikin seisoskelemaan puolisen tuntia.

Lennossa ei ollut pienen alkuviivästyksen jälkeen mitään ihmeellistä. Sen voisi mainita, että käsimatkatavaratilaa on Deltalla varsin rajallisesti. Reppu piti suosiolla laittaa edessä istuvan penkin alle, mikä itselleni sopikin mainiosti. Lento Minneapolisista Denveriin kestää noin kaksi tuntia, eli Atlantin ylittäviin lentoihin tottuneelle ei juuri mitään. Tällaista siirtymistä kaupungista toiseen Yhdysvalloissa voisi hyvin harjoittaa uudestaan. Sisäisellä lennolla ei tietenkään ole myöskään maahantulotarkastuksia, mikä nopeuttaa saapumista. Denverin kentällä piti tosin matkatavaroiden noutoalueelle siirtyä kentän sisäisellä junalla – vähän hämäävästi “baggage claim” -kylttejä osoitteli sekä oikealle, että vasemmalle, mutta molempia reittejä pääsi samalle junalle.

DSC00380.JPG
Denverin Union Station

Junamatka Denverin keskustaan kesti runsaat puoli tuntia ja kustansi 9$. Matkalla aromaisemassa näkyi solkenaan preeriakoirien tekemiä koloja. Union Stationilta raahasimme matkalaukkumme Aloft Denver Downtown -hotellille. Pienehkö matala hotelli, vain viisi tai kuusi kerrosta. Vastapäätä näkyi massiivinen Hyatt Regency. Hotellimme vieressä taas olisi ollut “Gentlemens’ Cabaret” – ehkä sitten ensi kerralla. Sisäänkäynti hotelliin oli vähän oudosti parkkipaikan läpi sisäpihalta; ei mitenkään selvästi merkitty. Ehkä tässä oli ajatuksena, että kaikki tulevat kuitenkin autolla. Myös toiselta puolen hotellin ravintolan ovesta olisi tosin päässyt sisään yhtä lailla.

Kuten olimme arvioista saaneet lukea, Aloft Denver ei ole hotellina sieltä hiljaisimmasta päästä. He tietävät sen itsekin, ja siksipä huoneesta löytyi lisävarusteena korvatulppia. Olimme pyytäneet ja luultavasti myös saimme mahdollisimman hiljaisen huoneen; ylimmästä kerroksesta ja sisäsiivestä. Siltikin vilkkaan Stout Streetin äänet kuuluivat huoneeseen erinomaisesti, oli kyse sitten ihmisten huuteluista tai aivan hotellin ohitse kulkevan raitiovaunun äänimerkeistä. HIljainen ei ollut myöskään huippuimuri tai mikä-lie hotellin katolla, eikä kookas ilmastointilaite huoneen lattialla, aivan sängyn vieressä. Ilmastoinnin sai toki halutessaan pois päältä, mutta siinä tapauksessa tuli nopeasti tuskastuttavan kuuma. No, kaikesta tästä huolimatta äänet häiritsivät meitä lopulta melko vähän, ja korvatulpat saivat jäädä pakkauksiinsa. Hotelli oli minusta ihan ok, ja sijainti sinänsä oli oikein hyvä. Toisaalta ymmärrän hyvin meluisuuden saattavan pilata jonkun yöpymiset, eikä Aloft Denveriä missään tapauksessa voi suositella hiljaisuutta kaipaavalle.

DSC00383.JPG
Aloftin lisävarusteita

Tex-mexin ystävänä Chipotle-pikaruokaketju oli houkuttanut jo aiemmilla Amerikan matkoilla, mutta oli jäänyt testaamatta. Muistan jonkun Yhdysvaltain sarjoissa pelaavan suomalaisurheilijan myös kehuneen ketjua. Nyt haimme läheisestä Chipotle-ravintolasta burritot ja hiilihapotetut IZZE-mehut mukaan, ja vetäydyimme loppuillaksi hotellihuoneeseen katselemaan uusinta Ghostbusters-elokuvaa. Mössöinen, melko mauton burrito ei ollut mieleeni, ja leffa oli suorastaan myötähäpeää herättävän huono. Boulderilainen IZZE-juoma oli sentään ihan mukava, eikä liian makea. Harmillisesti niitä ei myyty Targetissa, jossa hoidimme myöhemmin suurimman osan Denverin osuudenkin ruokaostoksistamme.

19.8.: Falling Rock Tap House, Great Divide ja Epic

Falling Rock Tap House on luultavasti maineikkain kaikista Denverin olutravintoloista. Voisi ajatella, että paikka olisi enemmänkin kuin vain noin 20 vuotta vanha. Tämä tiilirakennuksesta löytyvä, pitkälti puuta sisustuksessaan hyödyntävä, keskikokoinen baari oli ensimmäinen Denverin olutkohteemme. Ravintolan tilat olivat ihan miellyttävät, ainakin jos ei oteta lukuun vessoja, joiden lukitusmekanismi oli ns. “nappi pohjaan” -osastoa. Seinällä laskuri osoitti jo kuukautta ennen H-hetkeä jäljellä olevaa aikaa syyskuiseen Great American Beer Festivaliin. Musiikki oli taas menneiltä vuosikymmeniltä, mutta kyllä esim. Pink Floydin Time ja Talking Headsin Psycho Killer minullekin useimmiten kelpaavat.

DSC00386.JPG
Falling Rock ulkoa

Asettauduttuamme yhteen looseista saimme pian palvelua jo vähän varttuneemmalta parrakkaalta kaverilta. Tilasin ruoaksi Black N’ Bleu -burgerin, juomaksi New Mexicon ykköspanimon La Cumbren Elevated IPAa. Ei siis paikallista olutta alkuun, mutta on epätodennäköistä, että koskaan kävisin New Mexicossa. Burger ei jäänyt erityisesti mieleen kuin korkeintaan pienestä suuhun osuneesta luunmurusesta. Elevated IPAssa puolestaan oli kiitettävän persoonallinen maku, kun greipin ja persikan lisäksi mustaviinimarja tai karhunvatukka tuli vahvana esiin. Melko kermainen suutuntuma onnistuneessa IPAssa.

Denveriläinen Comrade oli suljettu pois matkaohjelmasta syrjäisen sijaintinsa vuoksi, joten seuraavaksi sopi tarttua panimon Superpower IPAan. Voimakasta ananasta, greippiä, mangoa ja persikkaa. Kuohkea suutuntuma ja kevyt, muttei vetinen runko. Keskitasoinen katkero ei potkaissut, mutta riitti tuottamaan kuivahtavan jälkimaun. Miellyttävä hedelmäisyys ei muodostunut liian makeaksi.

DSC00398.JPG
Superpower IPA

Hieman stressaavasti Falling Rock ilmoitti menussaan veloittavansa dollarin tyhmistä kysymyksistä. Uskaltauduimme kuitenkin tiedustelemaan, oliko listassa näkyviä Casey Brewingin pulloja todella tarjolla, ja olihan niitä. Hapanoluita tuottava Casey olisi ollut mielenkiintoinen matkakohde itsessään. Nähdäkseni visiitti kolmen tunnin ajomatkan päähän Glenwood Springsiin olisi onnistunut julkisillakin, mutta se olisi käytännössä vaatinut yöpymistä paikan päällä. Mitään muuta kiinnostavaa ainakaan olutmielessä tuolla ei olisi ollut, ja Caseykin tarjoaa panimollaan lähinnä vain lyhyitä, ennakkoon varattavia kiertokävelyitä, pienten maistiaisten ja mukaan ostettavien pullojen ohella.

Koska Caseyn oluiden yleisestä saatavuudesta Denverissä ei tässä vaiheessa matkaa ollut mitään varmuutta, päätimme satsata toiseen listan kalliista The Cut -sarjan oluista. Pienen pähkäilyn jälkeen valitsimme jaettavaksemme epäortodoksisemman kuuloisen Blackberry & Plumin. Itse pullon kyljessä tosin luki vain “Plum”, ja päiväyksen perusteella kyseessä oli The Cut: Laroda Plum. Olueen oli käytetty lähes kilon verran coloradolaisia luumuja gallonaa (= 3,79l) kohden. Moinen nostaa oluen hintaa, mutta ilmeisesti Falling Rockin pyynti 70$/pullo oli jonkinmoinen ylihinta.

DSC00403.JPG
The Cut: Laroda Plum

The Cut: Laroda Plumin aromi oli upea ja monipuolinen, painottuen siltikin minusta tuttuun kirsikkaan. Määrittelemättömämpi tumma marjaisuus täsmentyi maussa pikkuhiljaa luumun suuntaan. Erittäin kirpeän kirsikkainen, ja siten hieman haastavakin olut. Pidin paljon, vaikka ehkä se aivan korkein nuotti jäi saavuttamatta.

Lukuisat Denverin keskeisistä olutkohteista ovat kävelyetäisyydellä toisistaan, ja Falling Rockista suuntasimme kohti Great Dividen tap roomia. Great Dividella on nykyään kaksi lokaatiota Denverissä, Barrel Bar & Packing Hallin avauduttua hiljan River North Art Districtille (RiNo), vastapäätä The Source -kauppapaikkaa ja sieltä löytyvää Crooked Stavea. Keskustassa panimon yhteydessä sijaitseva tap room sopi nyt aikatauluihimme paremmin. Tarjolla olevien oluiden osalta paikoilla ei vaikuttanut olevan suurta eroa.

DSC00411.JPG
Tap rooming sisäänkäynti

Great Divide Tap Room ei pienikokoisena ja vilkkaana ole välttämättä sellainen paikka, jossa viihtyisi pitkiä aikoja. Vaikka istumapaikkoja oli salin puolella jonkin verran, voi oluensa varautua nauttimaan seisaaltaan. Plussaa tulee mm. asiakkaiden käyttöön varatusta vesihanasta. Seinälle oli ripustettu rivi panimon Great American Beer Festivalilla voittamia mitaleita. Useimmat vaikuttivat olevan vuosien takaa.

DSC00421.JPG
Great Dividen tiskillä

Join itse vain kaksi olutta, joista ensimmäinen oli Woodwerks Barrel Series #3: Imperial Rye Brown. Aluksi turhan kylmästä oluesta löytyi vähitellen suklaata, suolaista lakritsia ja mämmiä, sekä lopussa kuivattavaa viinaisuutta. Melko makeaa, jopa hieman sokerista, mutta silti hyvää. Toisena oluena oli vanha tuttu Hercules DIPA, jota halusin vertailun vuoksi maistaa näin paikan päällä. Persikan lisäksi karamelli maistui oluessa vahvana jo tuoreeltaankin. Katkerahkoa ja ihan hyvää, mutta ei tämä ollut ensimmäinen IPA/DIPA, jonka kohdalla joutui toteamaan oluen maistuneen joskus Suomessa pullosta paremmalta. Osin kokemusta selittänee se, että kontekstitekijät voivat olla tärkeämpiä kuin absoluuttinen tuoreus. Toiseksi olut oli tuoreena hanasta mielestäni makeamman hedelmäinen, mikä ei toimi omalla kohdalla. Kolmanneksi olen huomannut monien oluiden tuntuvan jotenkin iskevämmiltä pulloista, siinä missä hanasta ne voivat olla omaan makuuni turhan pehmeitä ja pyöreitä. Totta kai paikan päällä valitsen joka tapauksessa aina hanan jos mahdollista, jo senkin takia, ettei pullojen tai tölkkien iästä ole välttämättä takeita (vaikka onko hanojenkaan, jollei olutta ole paikan päällä tehty).

DSC00430.JPG
Epicin rakennus

Päivän kolmas olutkohde oli jo jonkin matkaa keskustasta RiNon suuntaan sijaitseva Epic Brewing Company. Epicin teollisuushalli oli näin sunnuntainakin melko täynnä asiakkaista; otimme paikat sivutiskiltä. Tilat eivät olleet välttämättä erityisen viihtyisät, mutta ainakin musiikkina soi kasarihittien asemesta Union Stationia tai jotain muuta Jerry Douglasin kantripoppoota. Epiciltä löytyi myös valokuvauskoppi, josta saattoi ostaa mukaansa neljän kuvan arkkeja itsestään humalakäpytaustalla ja Epicin logolla. Koppiin mahtui todistetusti kaksi henkilöä samaan aikaan. Omaa ruokaa ei Epicillä ole tarjolla.

Matkakumppani tilasi neljän annoksen maistelulaudan eri Baptisteja, itse valitsin suuremman annoksen Triple Barrel Big Bad Baptistia. Oluen maussa oli kahvisuutta, suklaata ja lakritsaa. Tynnyri oli upeasti kokonaisuuteen integroitunut, eikä jyrännyt muita makuja alleen. Matkakumppanin mielestä kvartetin paras oli Big Bad Baptista, ja hyvältähän sekin toki pienen maistiaisen perusteella vaikutti.

Imperial stoutin jälkeen otin pienen annoksen Brainless on Cherriesiä, jonka maku oli käytännössä dissonanttia kirsikkaa aprikoosisessa pohjassa. En ole aiemmin panimon Brainless-sarjan oluita maistanut, mutta nimi kuvaa hyvin ainakin tätä olutta. Mukaan ostin vielä kylmäkaapista pullollisen Epic Barley Winea, joka myöhemmin hotellilla avattuna edusti taas panimon parempaa osaamista. Baptist-sarjan oluita ei ollut tarjolla kotiin vietäväksi.

DSC00434.JPG
Triple Barrel Big Bad Baptist

Matkalla takaisin hotellille pysähdyimme Great Dividen nurkilla Mr B’s Wine and Spirits -pullokaupassa. Hyvätasoinen olutkauppa, joskin selkeitä pakko-ostoksia osui silmään melko vähän. Kiinnostavimmat oluet löytyivät muutamalta hyllyltä erään hyllyrivin päästä. Timiksi esittäytynyt myyjä tuli juttelemaan kanssamme ja suosittelemaan oluita. Tuttavallinen ja mukava kaveri lupaili jopa tätinsä yhteystietoja, siltä varalta, että joskus menisimme Wisconsiniin. Kysyimme häneltä Casey’sta, jonka pulloja emme olleet liikkeessä nähneet. Ne olivatkin kaikki loppuneet, lukuun ottamatta seinällä näytillä olleita, kaupan kanssa yhteistyössä syntyneitä yksittäisiä West Slope Connection -pulloja. Tim lupasi myydä meille yhden niistä. Hinta taisi olla 45$:n luokkaa isosta pullosta. Kuittia ei täältä pyytämättä herunut, mikä vaikeutti laskun tasaamista jälkikäteen. Aika yleinen piirre muuten ainakin tällä matkalla.

Oluita kertyi Mr B’sistä lähestulkoon täysi viinilaatikollinen. Kannoin laatikkoa sitten sylissäni puolitoista kilometriä takaisin hotellille. Ei ongelmaa, mutta tietysti yksi kompastuminen olisi voinut muuttaa tilannetta radikaalisti.

Iltapalaa olimme aluksi menossa hakemaan Red Robin Gourmet Burgers -ketjun ravintolasta. Ensivaikutelma sisään astuttaessa oli kuitenkin sellainen, että kieltäydyin asioimasta paikassa: pitkä tila lähes autiona, muutama asiakas tiskin luona. Edessäni pöytiä siivoava, suurikokoinen ja epäsiisti kaveri olemukseltaan kuin jostain Kuutamosonaatti-elokuvasta, kääntyy poispäin ja mutisee samalla: “Hey, welcome to Red Robin”, ja lähtee laahustamaan tiskille. Siirryimme hakemaan take awayta toiselle puolelle katua Taco Belliin, jossa ehkä haisi eltaantuneelta rasvalta, mutta jossa oli sentään vähemmän kalmainen tunnelma.

DSC00441.JPG
Iltajuomaa hotellilla

 

 

One thought on “Vieraskynä: Olutmatkailua USA:ssa – Denver, osa 1

Add yours

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

WordPress.com.

Up ↑