Vieraskynä: Olutmatkailua USA:ssa – Minneapolis, osa 4

Teksti ja kuvat: kopula


17.8.: Herkkä hetki Fair Statella

Viimeiseen Minneapolis-päivään oli säästetty kolmen panimon kävelyturnee. Ennen puoliltapäivin avannutta Indeediä oli kuitenkin aikaa syödä vaihteeksi tuhdimpi aamiainen ravintolassa ja käväistä Minneapolis Sculpture Gardenissa.

DSC00311.JPG
Hell’s Kitchen
DSC00314.JPG
Makkaraleipää lisukkeineen
DSC00316.JPG
Huevos Rancheros Hell’s Kitchen style

Aamiaiselle mentiin Hell’s Kitcheniin, jolla ei nimestä huolimatta ole mitään tekemistä Gordon Ramsayn kanssa. Ravintola löytyi rakennuksen kellarista South 9th Streetillä. Tultuamme ohjatuiksi pöytään jaoimme aluksi annoksen talon makkaraleipää. Tummassa leivässä todella on siis muun muassa makkaraa, pähkinöitä ja kahvia. Lisukkeina tarjottiin kahta lajia hilloa ja maapähkinävoita, jotka kaikki olivat ylimakeita. Itse leipä oli ihan ok, joskin yksi annos riittää mainiosti kahdelle. Oikeastaan se olisi riittänyt kolmellekin, sillä varsinaiseksi aamiaiseksi tilaamani Huevos Rancheros -annos oli massiivinen. Paistetun tortillan päälle oli kasattu paistettuja perunoita, mustia papuja, munakokkelia, juustoa, salsaa ja hapankermaa, sekä lisukkeeksi mukaan valitsemaani pekonia. Muuten ruoka oli hyvää, mutta inhosin paksuiksi leikattuja pekonin paloja, jotka eivät olleet rapeita, vaan ennemminkin väylättäviä, sitkeitä ja läskisiä. Ei minusta ihan yhtä miellyttävä paikka aamiaiselle kuin ensimmäisen aamun Hen House, mutta ainakin aamiainen kävi samalla lounaasta ja melkein päivällisestäkin.

DSC00325.JPG
Matkalla Sculpture Gardeniin
DSC00329.JPG
Viikon luontokuva (perhonen)

Sculpture Gardenia varten jouduimme kävelemään parisenkymmentä minuuttia päivän loppuohjelmaa ajatellen väärään suuntaan. Kannatti siellä kumminkin käydä yhden taideteoksen takia. Ähkyisen kävelyn väärti ei niinkään ollut puiston kuuluisin kirsikka lusikassa -suihkulähde, vaikka ihan hauska sekin tavallaan oli. Upea sen sijaan oli ranskalaisen Pierre Huyghen suunnittelema, pienen puun oksiston täyttävä tuulikellosto, joka sisälsi jokaisen sävelen John Cagen sävellyksestä “Dream”. Tuulen voimakkuudesta ja suunnasta riippuen sävellys tulee koko ajan uudelleen ja uudelleen dekonstruoiduksi ja rekonstruoiduksi. Varsinkin tuulen välillä voimistuessa äänimaailma oli todella lumoava. Seisoimme puun alla kuuntelemassa varmasti ainakin vartin verran. John Cage ei ole koskaan aiemmin kuulostanut näin hyvältä. Lähiympäristön liikenteen äänet tosin kuuluivat tälle paikalle hyvin, mutta ehkä sekään äänimaailma ei olisi niin vierasta Cagen musiikille.

DSC00339.JPG
Tuulikellopuu
DSC00341.JPG
Teoksen kuvaus

Päivän ensimmäiselle panimokohteelle matkasimme lopulta bussilla. Kyydistä pois jääminen oli tällä kertaa hieman haasteellista, bussin porhaltaessa eteenpäin kovaa vauhtia. Jonkin sattumalta bongatun maamerkin avulla saimme vedettyä narusta oikeassa kohtaa. Pieni kävely rautatiekiskojen yli vei sitten nopeasti perille ja itse Indeed Brewing Company löytyi helposti varastorakennusalueelta.

Indeedillä meitä tervehti iloinen ja sosiaalinen naisbaarimikko. Huomattuaan passeistamme, että olimme tulleet Suomesta saakka, hän halusi tarjota meille ensimmäiset oluemme. Tilasin Zwickelbieriä (ilmeisesti Derailed-sarjaa, vaikka sitä ei listassa mainittu), matkakumppanini jotain muuta. Saimmekin nämä, mutta sen lisäksi vielä toisen tuopillisen Zwickelbieriä, jonka baarimikko oli kaatanut vahingossa. Kyseinen olut tarjottiin hienossa stein-tyylisessä tuopissa, ja annoskoko taisi olla yhdysvaltalainen pint eli 0,473l. Vähempää se ei ainakaan ollut, joten siinä sitä oli juotavaa heti kärkeen. Zwickelbier oli miedonmakuinen, hieman leipäisen maltainen ja suutuntumaltaan kermainen, kuivahko ja hyvin maltillisesti hapotettu ruokajuoma. Muutaman siemauksen jälkeen tiesin heti, ettemme saisi kahta tuopillista juotua, kun tarkoitus oli maistaa vielä muutakin.

DSC00347.JPG
Indeed Zwickelbier

Miettiessäni mitä muuta viitsisin tylsähköltä listalta tilata, halusi baarimikko tarjota vielä maistiaisen panimon hedelmäisestä IPAsta; olisikohan kyseessä ollut Peach Bum. En tehnyt muistiinpanoja pienestä annoksesta, mutta hyvin vaatimaton olut oli kyseessä. Tässä vaiheessa baarimikko katosi takahuoneeseen pitkäksi ajaksi, eikä palattuaankaan oikein tahtonut tulla heti palvelemaan meitä. En tiedä, johtuiko se siitä, että olimme väliaikaisesti unohtaneet tipata ilmaisista oluista. Kaiken lisäksi paikassa oli alkanut vielä happy hour, minkä johdosta muistakaan oluista ei juuri laskua kertynyt. Olimme valinneet maksutavaksi luottokortittoman “pay as we go”, koska emme suunnitelleet istuvamme Indeedillä pitkään, ja luottokorttia sai muutenkin olla syytämässä joka paikkaan. Perustippausohjeita noudattamalla tämä vaihtoehto tulee helposti halvemmaksi, koska tipiksi oluesta riittää ohjeiden mukaan dollari, kun taas luottokorttilaskusta tipataan prosenteilla. Olemme kyllä antaneet välillä myös olut kerrallaan tipattaessa enemmän kuin dollari per juoma, tilanteesta riippuen. Indeedilläkin pyrimme korjaamaan asian ennen lähtöämme.

DSC00351.JPG
Indeedin tiskillä

Onnistuin tilaamaan toiselta baarimikolta pari desiä Let it Ride -IPAa, jonka valitsin pelkästään ilmoitettujen 90IBUn perusteella. Oluesta löytyi greippiä, sitrusta, mangoa, vähän karamellia ja vehnää. Melko kuohkea ja kermainen tämäkin oli, onneksi myös kohtuu katkera. Hieman turhan makeaksi olut kuitenkin jäi. Olin silti helpottunut, kun pystyin vähän kehaisemaan ainakin yhtä panimon olutta. Viimeisenä vielä pieni annos yhteistyössä Fair Staten kanssa syntynyttä Go Halfsies -radleria. Greipin lisäksi tämän tuoksusta löytyi kannabiksen lehteä. Maussa oli greippiä/sitrusta ja teetä. Kevyt olut oli helppo juoda, mutta taas makeahko, eikä kovin kaksinen. Indeed ei kokonaisuutena päässyt vakuuttamaan, mutta parempaa oli onneksi luvassa.

DSC00355.JPG
Fair State ulkoa

Kävelimme Indeediltä parinkymmenen minuutin matkan Fair State Brewing Cooperativen taproomiin. Cooperative panimon nimessä viittaa paikan omistus-, rahoitus-, ja hallintamalliin. Maksamalla jäsenmaksun (200$ elinikäinen jäsenyys) voi liittyä Fair Staten jäseneksi, ja saada sen myötä vaikutusmahdollisuuden jopa panimon joidenkin oluiden reseptiikkaan, sekä yleisemmin panimon tulevaisuuteen. Kyseessä on siis jonkinasteinen omistajajäsenyys, jonka hyödyt kuitenkin vaikuttavat olevan enimmäkseen ei-taloudellisia. Jos ymmärsin oikein, jäsenyyden edellytyksenä on täysikäisyyden lisäksi mm. se, että asuu Minnesotassa. Asia jota kuviossa lähtökohtaisesti vähän karsastan on se, että jotkin oluet voivat tulla vain jäsenten saataville. Ryhmänmuodostuksen kääntöpuolena näin eksklusiiviset edut tuppaavat jakamaan asiakaskuntaa kahteen kastiin, jolloin motivaatio olla toisen luokan asiakas – siis asiakas ylipäätään – voi heiketä. Toisaalta kun hyväksyy, ettei kaikkia maailman hehkutetuimpiakaan oluita ole välttämätöntä päästä maistamaan, voi tämänkin asian suhteen ottaa rennommin.

Fair Staten taproom oli tyypillinen kohtuullisen pieni, pitkänmallinen tila. Jonkin verran ihmisiä, mutta ei ruuhkaa. Tiskillä meitä palveli jo vähän iäkkäämpi naishenkilö. Sain hänestä keskustelun perusteella melko asiantuntevan vaikutelman, mahdollisesti koska hän väheksyi heppoisin eväin aloittavia, jatkuvasti lisääntyviä uusia pienpanimoita. Crowlereiden säilyvyyteen hän suhtautui kuitenkin selvästi skeptisemmin kuin Barrel Theoryn kaveri, ja saattoi olla siinä väärässä.

DSC00356.JPG
Keller Kazbeck

Ensimmäisenä Fair Staten oluena lasiin päätyi kovat tyylipisteet Ratebeerissa omaava Keller Kazbeck. Puhdasta ja viljaista, mutta katkeroa ei tietysti juurikaan ollut ja oluen maku jäi minulle turhan miedoksi. Oli tämä kuitenkin hieman parempi kuin Indeedin zwickel. Seurannut Pahlay’Ahlay APA, jonka nimen onnistuin tilatessa ilmeisesti lausumaan oikein, sen sijaan pesi useimmat muut matkan aikana maistetut IPAt ja APAt mennen tullen. Trooppisessa tuoksussa greippiä, mangoa ja ananasta. Myös oluen väri oli ananaksinen, vehnää ja/tai kauraa taas mukana. Kuivahko olut, jonka maussa oli miedohkoa, mutta samalla selvää ananasta, persikkaa ja sitrusta. Mausta löytyi lisäksi jokin ilahduttava persoonallinen vivahde, jota en osannut nimetä.

Yllä olevaan viitaten asian laitahan on suurin piirtein niin, että jos oluessa on hyvin vahva (trooppinen) hedelmäisyys aromihumalista, se ei enää maistu kovinkaan kuivalta. Tämä on yksi pääsyistä, miksi en perusta useimmista nyky-IPOista. Toinen on katkeron vähäisyys, joka vaikuttaa makeuden suhteen samansuuntaisesti. Toki karamellimallas toi perinteisempiin länsirannikon IPOihin makeutta, mutta vahva katkero piti makeuden usein aisoissa. Kolmas “ongelma” trendikkäissä IPOissa on sitten suutuntuman muuttuminen liikaa smoothien tai mehun suuntaan – tämä lienee seurausta liian runsaasta vehnän tai kauran käytöstä, tai liiallisesta veden modifikaatiosta. “Liiallinen” on tässä tietysti subjektiivinen määre. Kokonaan ilman veden modifikaatiota kunnollista NEIPAa ei toisaalta ehkä edes pysty tekemään; tähän palaan vielä yhden maininnan verran matkaraporttini myöhemmässä osassa.

Jos oli Pahlay’Ahlay erinomainen, niin vielä suuremman vaikutuksen teki seuraavana maistettu Lichtenhainer. Aivan upea hento savuisuus sitruksisessa pohjassa ja kunnon happamuus päälle. Vähän pääsi silmäkulma jo kostumaan, kun kuitenkin pitkälti toinen toistaan muistuttavien IPOjen ja APOjen jälkeen tulee matkalla vastaan jotain näin persoonallista ja varauksettoman herkullista. Matkakumppani tosin oli sitä mieltä, että savuisuus oli kaikkea muuta kuin hento ja olut karsea, mutta hän ei olekaan yhtään savuisen oluen ystävä. Sääli, ettei tätä ollut enää ostettavissa mukaan, vaikka tarjoilija kävi kellarissa asti katsomassa.

DSC00360.JPG
Jokin toinen Fair Staten maistetuista

Lichtenhainerin jälkeen maistetut kaksi näytettä panimon tuotannosta jäivät jo väistämättä sen ja Pahlay’Ahlayn jalkoihin. Hyvin vaahtoavassa Pilsissä oli ruohoisuutta ja viljaa. Olut oli kyllä hyvänmakuista ja kuivaa, mutta purentaa olisi taas suonut olevan hieman enemmän, eikä Summitin Keller Pilsin tai Waldmannin Pilsenerin tasolle aivan päästy. Fair State IPA:ssa myös yllättävän pilsmäinen pohjavire; kevyttä sitrusta ja persikkaa päällä. Ok, ei sen enempää. Joka tapauksessa panimon oluiden yleinen taso oli hyvä, ja kaksi todellista huippua vakuuttivat. Pitäisin Fair Statea välttämättömänä kohteena Minneapolisissa.

DSC00362.JPG
Dangerous Man ulkoa

Fair Statelta jatkoimme puolen tunnin kävelyllä päivän viimeiseen kohteeseen Dangerous Man Brewing Companylle. Dangerous Manin hälyisä ja avoin oluthalli oli jo selvästi vetoisuudeltaan edellisiä panimoita suurempi. Ei omaa ruokaa täälläkään. Kadun puolelta pääsi kiertämään viereisessä kiinteistössä sijaitsevaan panimon kauppaan, jossa myynnissä oli mm. crowlereita ja asusteita. Ravintola oli näin perjantaina aika täynnä, ja tiskille sai jonottaa.

Hanasta löytyi se, mitä täältä ensisijaisesti oltiin tultukin hakemaan, eli panimon toistaiseksi kuuluisin olut Peanut Butter Porter. Oluen maussa oli suklaata ja pähkinää, sekä vähän kahvia ja salmiakkia. Katkeroa ei ollut juuri lainkaan, mutta olut jäi silti suhteellisen kuivaksi, ja 6,1% runko kannatteli makuja yllättävän hyvin. Oluelle on muuten merkitty muunkinlaisia prosenttilukemia, mutta tämä 6,1% on suoraan panimon sivuilta. Henkilökohtaisesti minulla on usein vaikeuksia nauttia alle 7% stouteista ja portereista. Dangerous Man oli onnistunut haastavassa tyylissä hyvin, ja Peanut Butter Porter on kyllä pitkälti maineensa ansainnut.

DSC00363.JPG
Peanut Butter Porter

Seuraava arviolta 1,5dl maistiainen oli oluesta Wee Heavy in J. Carver Rye Barrels. Sherryä, rusinaa, toffeeta, rukiisuutta. Suutuntuma tuntui taas minusta tynnyristä keventyneeltä. Tynnyröinnistä ja viinivivahteista huolimatta oluessa oli kuitenkin hyvä juotavuus, ja maku oli herkullinen. Pidin siis tästäkin kovasti. Kieltämättä ruisviskitynnyröinti kolahtaa muutenkin omaan makuun usein bourboneita selvästi paremmin.

Jokin tuntuma oli saatava myös panimon IPOihin, joten viimeiseksi otin puolikkaan Conan IPAa. Persikkainen IPA maistui siltä kuin sadat muutkin tyylinsä edustajat. Vaikka oluessa ei ollut mitään suoranaista vikaa, puolikkaan annoksenkin loppuun saattamiseksi oli vaikea löytää enää motivaatiota. Oluiden jälkeen palasimme ensin hotellille ja haimme sitten iltapalaa läheisestä Target-tavaratalosta.

Perjantai oli viimeinen päivä Minneapolisissa. Pidimme molemmat kaupungista. Ihmiset olivat ystävällisiä, ja kaupunki vaikutti verrattain siistiltä ja turvalliselta. Olutkohteena Minneapolis on hyvätasoinen. Minnesotalaisten panimoiden lisäksi tärppinä voi pitää esim. Toppling Goliathin oluita, joita tosin tätä nykyä saa myös hypetetymmältä Bostonin seudulta.

Paljon jäi viidessä päivässä kokematta. Wisconsinlaisia harvinaisuuksia tarjoava Historic Casanova Liquors -kauppa olisi ollut kutkuttavasti aivan osavaltioiden rajan tuntumassa, vain vartin ajomatkan päässä St. Paulista. Julkisen liikenteen yhteyttä sinne ei kuitenkaan löytynyt, ja taksi olisi tullut kohtuuttoman kalliiksi.

Seuraavana päivänä matka vei sitten Deltan siivillä kohti Denveriä.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

WordPress.com.

Up ↑