Vieraskynä: Olutmatkailua USA:ssa – Minneapolis, osa 1

Teksti ja kuvat: kopula


Matkalaukun nahkaiseen osoitelappuun oli taas kirjattu amerikkalaisen hotellin osoite, kun sunnuntaina 12.8. istuimme autossa matkalla kohti Helsinki-Vantaata. Tällä kertaa osoite kuului Radisson Blu:lle Minneapolisin keskustassa, jonne meidän oli määrä saapua 15–16 tunnin kuluttua matkaan lähtemisestä.

Päivän ruokailu hoidettiin kentällä Helsinki Marketissa, jonka savulohipasta oli minusta ihan maukasta. Pidemmälle lennolle olimme lisäksi tilanneet etukäteen toiset ateriat, mutta kylmästä vegaanitortilla ja falafel -annoksesta ei oikein olisi ollut pitkän päivän ainoaksi ravinnonlähteeksi.

Istuuduttuamme koneeseen kävi ilmi, että koneen ovessa oli jokin vika, minkä vuoksi emme pääsisi lähtemään aikataulussa. Mekaanikko oli kuulemma matkalla selvittämään asiaa, ja lisätietoa olisi luvassa arviolta 20 minuutin kuluttua. Alun perin melko ruhtinaalliselta vaikuttanut puolentoista tunnin vaihtoaika Keflavikissa uhkasi näillä tiedoilla jo kutistua olemattomiin. Onneksi vika saatiin lopulta korjattua nopeasti ja pääsimme lähtemään vain puoli tuntia aikataulusta myöhässä. Todellisuudessa kiirettä ei olisi ollut senkään takia, että myös lento Keflavikista Minneapolis/St. Paulin lentokentälle myöhästyi tunnilla.

Muutoin matka sujui kohtuullisen mukavasti ja maahantulomuodollisuudet Yhdysvaltain päässäkin hoituivat sutjakkaan. Nykyään lentokoneessa ei enää tarvitse täyttää paperista maahantulolomaketta, vaan homma hoidetaan perille saavuttua automaateilla. Paikalla on aina henkilökuntaa, jolta saa tarvittaessa apua. Muutamaan kysymykseen matkan tarkoituksesta joutuu maahantuloviranomaiselle toki yhä vastaamaan kasvotusten.

“A vacation, mostly a beer vacation”.

“Sounds like my kind of vacation”.

Keskustaa kohti suuntasimme metron (varsinaisesti kai kevytrautatie) sinisellä linjalla, joka normaalisti olisi vienyt meidät lähelle hotelliamme Nicollet Mallin asemalle. Tällä kertaa jouduimme radan kunnostustöiden vuoksi kulkemaan loppuosan matkasta bussilla. Tieto poikkeuksesta oli onneksi bongattu edellisenä päivänä liikennöivän tahon eli Metro Transitin sivuilta, minkä ansiosta hämmennys paikan päällä jäi vähäiseksi.

Minneapolisissa ja sen kanssa yhteen kasvaneessa St. Paulissa on yleisesti ottaen hyvä ja edullinen julkinen liikenne. Etenkin metrolla kulkeminen on selkeää ja helppoa. Linjoja on kaksi, sininen ja vihreä. Sininen kulkee Mall of Americalta lentokentän kautta Minneapolisin keskustaan, vihreä Minneapolisin keskustasta St. Paulin keskustaan, ohittaen matkalla mm. Surlyn aivan läheltä. Liput voi ostaa jokaiselta metroasemalta löytyvistä lippuautomaateista. Koko päivän lippu kustantaa ostohetkestä riippuen siinä 4,5-5 dollaria, oikeuttaen rajattomaan määrään matkoja metrossa ja busseissa. Kaupungeissa operoi myös jokin yksityinen bussifirma, jonka busseihin kyseinen lippu ei kelpaa, mutta itse emme joutuneet käyttämään sitä kertaakaan.

Molemmat matkamme hotellit oli tälläkin kertaa varattu suoraan hotellien omilta sivuilta, ja maksettu kokonaisuudessaan etukäteen. Näistähän ei tosiaan saa välttämättä pennin hyrrää takaisin, jos matka jostain syystä peruuntuisi. Riski on kuitenkin todennäköisyydeltään pieni, rahallinen säästö etukäteen maksamisessa jonkinmoinen, eikä luottokortille sisäänkirjautumisen yhteydessä ilmestyviä yli tuhannen dollarin katevarauksia tarvitse enää murehtia.

Muistaakseni olimme varanneet edullisimman mahdollisen huoneen Radisson Blu:sta, mutta meille annettu huone oli joka tapauksessa tilava (“over-sized”) ja miellyttävä. Kuten aiemminkin, hotellinvalintakriteereinämme toimivat ilmainen wifi, tallelokero huoneessa ja jääkaappi, sekä tietysti myös hotellin sijainti, hinta, arviot ja luokitus. Oikeastaan ainoa miinus Radisson Blu:lle tulee pikkiriikkisestä toukasta, jonka yhtenä aamuna löysin matelemassa seinän viertä. Minkään muun kehitysvaiheen eliöitä ei onneksi näkynyt. Huoneen tehokas ilmastointi aiheutti aluksi häiritsevää ääntä, mutta ongelma korjaantui kun keksin käydä painamassa kädellä ilmastointiaukon ritilää.

13.8.: Surly Brewing Co. ja HopCat Minneapolis

Ensimmäiseksi aamiaispaikaksi valitsimme hotellin vastaanottovirkailijan lähistöltä suositteleman Hen House Eateryn. Menin mahdollisimman yksinkertaisella perussetillä, eli paahtoleipää, pari sunny side up -munaa, pekonia, kahvia sekä omenamehua. Ihan käypä aamiainen ja miellyttävä paikka, ei valittamista. Hen Housessa olisi myös ollut tarjolla kohtuullinen rivi craft-hanoja.

DSC00042.JPG
Hen Housen hanasto

Aamiaiselta sitten metroasemalle ja vihreällä linjalla kohti Prospect Parkin pysäkkiä ja Surly Brewing Companya. Surly oli merkittävin tekijä Minneapolisin valikoitumisessa matkakohteeksi. Panimo on ehkä jo vähän zeniittinsä tuolla puolen, suurimmat hetkensä kokenut. Pääpanija Todd Haug (Todd the Axe Man) lähti vuosi pari sitten riitaisissa merkeissä Three Floydsille, kyllästyttyään ilmeisesti saamaansa riittämättömään osuuteen panimon voitoista. Käytännössä kaikki Surlyn kuuluisimmat oluet ovat peräisin Haugin ajoilta, eikä uusi polvi ole pystynyt tuottamaan samanlaisia arvostelumenestyksiä.

Panimo pyrkii pitämään yllä tinkimätöntä hevi-imagoa, mutta todellisuudessa heidän oluensa ovat Minneapolisissa läsnä kaikkialla, alkaen Forrest Gump -teemaisesta Bubba Gump Shrimp -ravintolaketjusta. Panimon Furious ja Abrasive Ale tölkeistä Kööpenhaminassa ovat kuitenkin sinnikkäästi pysyneet mielessäni IPA-kokemusteni kärjessä, joten kaikesta yllä selostetusta huolimatta halusin päästä vielä maistamaan panimon IPOja tuoreena hanasta. Tiesin Abrasive Alen talven kausituotteena jäävän elokuussa väliin, mutta Furiousia ja Todd the Axe Mania pitäisi olla tarjolla.

DSC00052.JPG
Sisäänkäynti Surlyn pihalle
DSC00067.JPG
hop forward -taulu

Prospect Parkin asemalta oli vajaan kymmenen minuutin kävely Surlyn teollisuushallille. Asettauduimme vasta auenneessa ja vielä tyhjässä ravintolassa baaritiskille. Ensimmäisenä oli tietysti pakko ottaa täysi annos Furiousia. Olutkokemuksen rakentumisessa kontekstitekijöillä on aina merkittävä rooli. Pystyisikö Furious mitenkään vastaamaan muistikuvien huippukokemukseen monen vuoden jälkeen? Pääpiirteissään, kyllä pystyi. Melko punertavan värinen olut. Mahtava sitruksinen tuoksu, olut jopa tuoksui katkeralta. Greippiä, puuta; myös karamellia, mutta ei yhtään tunkkaistavasti tai liian makeasti. Enemmän makean aistimusta tulee sitruksisuudesta, mutta runsas katkero tasapainottaa, vieden lopputuloksen kuivaksi. Katkeruuden osalta tämä on minusta hyvin lähellä IPAn ideaalia, jos nyt IPAllekaan yhtä katkeruusideaalia voi asettaa – enemmän kyse on aina tasapainosta ja kokonaisuuden toimivuudesta.

Seuraavana pienempi annos Barrel Aged Darknessia vuodelta 2016. En ole koskaan maistanut oluen normiversiota. Sitä olisi ollut tarjolla pullossa, mutta matkakumppanin kanssa jaettunakin iso pullo olisi nyt verottanut turnauskestävyyttä kohtuuttomasti. Barrel Aged Darknessin tuoksussa oli salmiakkia tai suolaista lakritsaa, sekä rukiisuutta tai mämmiä. Olut onkin kypsynyt ruisviskitynnyreissä. Suutuntuma oli ohuehko vahvuuteen nähden. Yksi osa makukokonaisuudesta jäi ikään kuin tyhjäksi; oluen maku ei täyttänyt suuta tai suutuntumaa, vaan loppui kesken. Maku jäi turhan yksioikoiseksi, eikä juotavuus mahdollisesti kompensoivana elementtinä ollut sekään huipussaan. Pientä viskisyyttä ja vaniljaa tuli mukaan oluen lämmetessä.

Vielä vaatimattomampi oli kuitenkin seuraavaksi testiin otettu, uusi Triple IPA. Voimakkaan hedelmäinen, appelsiininen ja persikkainen tuoksu oli vielä kohdillaan. Korkea alkoholiprosenttikaan ei sinänsä juuri oluessa tuoksunut tai maistunut. Kokonaisuus oli kuitenkin aivan liian makea ja sekavan oloinen.

DSC00081.JPG
Triple IPA

Tässä vaiheessa ravintolaan oli jo saapunut runsaasti lounastajia, paikalla olijoiden ikähaitarin ulottuessa vauvasta vaariin. Tiskillä meidän kanssamme jutteli hipahtavan oloinen nuori kaveri, jonka arki vaikutti puheiden perusteella koostuvan lähinnä maan ja maailman kiertämisestä olutta maistellen.

DSC00078.JPG
salia lounasaikaan

Lounaaksi valitsin taimenta, riisistä ja punaisista pavuista koostuneella lisukkeella. Taimenen kaveriksi otin sille suositeltua Heatslayer Kölschiä, jota tosin harmillisesti oli tarjolla vain kolmen kuukauden ikäisessä tölkissä. Oluessa oli hyvin vaalea, oranssiin vivahtava väri; tuoksu hyvä ja kukkaketoinen. Maussa vähän sitrusta ja hunajaa. Ruoasta jäi rehellisesti sanoen hyvin hatarat muistikuvat, mutta muistelisin sen olleen Heatslayerin tapaan ihan mukiinmenevää.

DSC00082.JPG
Heatslayer

Todd the Axe Manista olin juonut aiemmin Amagerin versiota, joka oli ollut oikein hyvää. Surlyn versio aiheesta joutui nyt testattavaksi aika pahassa saumassa aikaerorasituksen ja useamman edeltävän oluen takia. Eikä olut kyllä vakuuttanutkaan ollenkaan; muistiin jäi mielikuva Amagerin versiota hedelmäisemmästä, neipamaisemmasta ja vähemmän katkerasta oluesta. Paljon parempi oli viimeiseksi Surly-olueksi valittu Oktoberfest, joka oli riittävän katkera ja maukkaan maltainen, varmasti parhaita maistamiani tyylin edustajia.

Lähtiessämme kävimme vielä viereisessä huoneessa sijaitsevassa Surlyn kaupassa. Syystä tai toisesta Surly ei ilmeisesti voi myydä olutta tiloistaan mukaan. Itse ostin kaupasta kahdella kympillä hienon keraamisen Surly-mukin, joka tosin meni myöhemmin paskaksi sisäisellä lennolla ja päätyi Denverin hotellimme roskikseen.

Alun perin ajatuksena oli ollut kävellä takaisin Surlysta hotellimme lähelle HopCatiin, pysähtyen ensin matkalla Zipps Liquors -kaupassa. Helle oli kuitenkin päivän aikana yltynyt niin tuskastuttavaksi, ettei kävely tullut kysymykseen, vaan jouduimme palaamaan metrolla ja jättämään olutkaupan toiseen päivään.

DSC00086.JPG
Minneapolisin keskustaa
DSC00088.JPG
Dylan-muraali

HopCat on Michiganin Grand Rapidsista useita osavaltioita kattavaksi ketjuksi laajentunut maineikas olutravintola. Minneapolisissa HopCat osui nyt ensimmäistä kertaa oman matkan varrelle. Ensivaikutelma paikasta oli maanantai-iltanakin hyvin kiireinen ja hälyisä, hieman sporttibaarimainen. Baaritiski sijaitsi salin keskellä. Yhdellä seinällä oli suurikokoinen maalattu, elokuvista tuttuja hahmoja kuvaava työ. Olutlista oli pieni pettymys, kun vielä nettisivuiltaan löytyneistä pari Toppling Goliathia olivat jo päässeet loppumaan, eikä tilalla ollut mitään erityisen kiinnostavaa. Loukkannuin hieman listaan noiden kohdalle painetusta leimasta “No beer for you”. Joillain olutravintoloilla nimittäin on erilaisia jäsenohjelmia ja muuta etuoikeuttavaa roskaa, joten kaikki oluet eivät aina välttämättä ole tarjolla kaikille asiakkaille, ainakaan samaan aikaan. Viimeistään seuraavana päivänä hyväksyin, ettei niitä ollut enää tarjolla kenellekään muullekaan, vaan tämä oli myöhemmin toisessakin ravintolassa vastaan tullut hupaisa tapa ilmoittaa oluen loppumisesta.

DSC00089.JPG
HopCat ulkoa

Yksi Toppling Goliath listalta yhä löytyi, eli Naughty 90. Esim. Beer Advocatessa olut on listattu english india pale aleksi, kun taas HopCat muistaakseni nimitti sitä old tai strong aleksi. HopCatin luokittelu tuntuikin vastaavan paremmin oluen makumaailmaa. Miedohko karamellinen maku, ei oikein mitään kiinnostavaa, eikä ainakaan mitään ipamaista. Ratebeerissa oluen prosenteiksi mainitaan 6,5%, mutta tämä oli kyllä vahvempi.

Toiseksi valittu August Schellin Grain Belt Blu oli sen sijaan erittäin positiivinen yllätys: aidon oloista mustikkaa maussa, ja prosentteihin nähden varsin tuhti runko. Täyttä varmuutta prosenteista ei tosin tässäkään tapauksessa ole, sillä ilmoitetut prosentit nähtävästi vaihtelevat 4,6%:sta 6,6%:iin.

August Schell on erikoinen panimo. Se on saksalaisen imigrantin vuonna 1860 perustama, Minnesotan osavaltion suurin panimo, joka kuitenkin luokitellaan ainakin Ratebeerissa “pienpanimoksi”. Heidän myydyin oluensa on osin maissilla pantu Schell Original -vaalea lager. Samaan aikaan monet heidän saksalaistyyliset oluensa ovat arviointisivustoilla lähellä tyyliensä kärkeä. Paikan päällä olisi ollut hauska päästä käymään, mutta panimo sijaitsee New Ulmissa parin tunnin ajomatkan päässä Minneapolisista, julkisten liikenneyhteyksien tavoittamattomissa. Joka tapauksessa molemmat matkan aikana maistamani August Schellin oluet olivat oikein hyviä.
Päivän viimeiseksi olueksi baarimikko suositteli kallista Firestone Walkerin Bretta Roséa, hintaa annoksella taisi olla toista kymppiä. Panimon oluilla on jo liian hyvä saatavuus, jotta ne olisivat kiinnostavimmasta päästä Amerikan reissulla. Tartuin kuitenkin tällä kertaa suositukseen paremman puutteessa. Pätevä olut oli kyseessä, mutta ei herättänyt suuria intohimoja. Paikkana HopCat oli tosiaan omaan makuuni liian hälyisä.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

WordPress.com.

Up ↑