Vieraskynä: Olutmatkailua USA:n itärannikolla – Washington DC–Philadelphia, osa 6

Edellinen osa


Teksti ja kuvat: kopula

Kolme panimovierailua, 08.11.17

Keskiviikoksi oli tiedossa paljon ohjelmaa, joten etsiydyimme aikaisin aamulla läheiselle Suburban Stationille ostamaan junalippuja. Aseman läheinen sijainti on plussaa hotellille, samoin kuin Wawa-elintarvikekaupan löytyminen viereiseltä kadulta. Wawan osalta erityismaininnan ansaitsee kaupan valmisruokaosasto, joka oli selvästi keskimääräistä parempi ja tarjosi hyviä vaihtoehtoja matkaajalle aamiaiseksi tai iltapalaksi. Asemalla lippumyyjä myi meille yhden päivän Independence Passit edullisimpana vaihtoehtona haluamillemme matkoille. Hintaa lipulle tuli 13$ hengeltä. Paoli/Thorndale-linja vei meidät sitten Downingtownin asemalle, josta oli runsaan kahdenkymmenen minuutin kävely Victory Brewingin Downingtownin ravintolaan. Victoryn kolmesta ravintolasta tämä on ainoa, joka käytännössä on saavutettavissa julkisilla kulkuvälineillä. Kävelymatkassa asemalta ravintolaan ei tuolla ollut mitään ongelmaa. Panimon tilat löytyivät hallimaisen rakennuksen sisäpihan perukoilta.

DSC03799.JPG

Victoryn oluilla on tunnetusti saatavuutta Suomessakin, ja monet listalla olleista oluista olin jo maistanut aiemmin. Siinä mielessä kyseessä ei ehkä ollut matkan kiinnostavin rasti, mutta halusin kuitenkin käydä klassikkopanimolla. Olimme paikalla jo kymmenisen minuuttia ennen virallista avaamisaikaa. Ensimmäisen oluen valitseminen ei tuottanut päänvaivaa, sillä sen oli itsestään selvästi oltava rajallisen saatavuuden Braumeister Pils. Raikas olut, ei liian makea tai maltainen. Kukkaisuutta, pientä sitrusta, kohtuullinen katkero. Erittäin hyvä pils.

DSC03802.JPG

Lounaaksi valitun kanapizzan kanssa halusin maistaa HopDevil-klassikkoa näin paikan päällä. Kyseinen olut on joskus Suomessa maistunut todella hyvältä, mutta ehkä harrastuksen edetessä oluen vaikuttavuus on vähentynyt. En Downingtownissa huomannut oikeastaan mitään eroa siihen, miltä olut on Suomessa kunnossa ollessaan maistunut. Ilmeisesti katkerotoleranssi on ainakin omalla kohdalla ajan myötä kasvanut ja toisaalta makumieltymykset muuttuneet, koska varsin hillityn katkeron omaavalta ja liian karamelliselta olut maistui nyt varmasti tuoreenakin. Tätä voinee jo kutsua vanhan ajan IPAksi, jollaisena se toki on ihan ok. Kanapizza jäi sekin kumisine juustoineen vaatimattomaksi. Myös palvelu jätti toivomisen varaa. Toki ravintolaan saapui yhtäkkiä iso joukko reippailevia eläkeläisiä ja tarjoilijamme otti myös heidät hoitaakseen. Silti palvelua joutui odottamaan liian pitkään suhteessa ravintolan kokonaisasiakasmäärään, kun protokollan vuoksi toinen tarjoilija ei aluksi halunnut huomioida meitä.

Jälkiruoaksi valitsemani leipävanukas oli onnistuneempi, ja sen kanssa tilattu Black Forest Cake Stout oli niin ikään erinomainen. Ei onneksi kakkuinen millään Omnipollo-tavalla, vaan paahteinen, tuhkainen, lakritsinen sekä hillityn kirsikkainen stout pienellä makealla laktoosisuudella.

Muutamista puutteista huolimatta olen ehdottomasti tyytyväinen, että Victorylla tuli käytyä. Tämä yhä käsittääkseni vain käpyjä (ei siis pellettejä) humaloinnissaan käyttävä panimo tekee laadukkaita oluita monessa tyylissä. Samassa rakennuksessa sijaitsi myös pullo- ja tarvikekauppa, jossa ei kuitenkaan ollut nyt riittävän kiinnostavia oluita mukaan ostettavaksi.

DSC03805.JPG

Seuraavaksi meidän oli määrä palata samalla Paoli/Thorndale-linjalla lähemmäs Philadelphian keskustaa Ardmoreen. Ehdimme takaisin asemalle juuri ja juuri ajoissa, ja hyppäsimme junan saavuttua muiden asemalla odottaneiden perässä sisään. Junan lähdettyä liikkelle ja konduktöörin tultua kyselemään lippujamme kävi ilmi, että olimme väärässä junassa. Kyse ei ylipäätään ollut Philadelphian alueen paikallisesta SEPTAn junasta, vaan AMTRAKin New Yorkiin matkalla olevasta junasta. New York kuului kyllä matkaohjelmaamme, mutta vasta parin päivän kuluttua. Yksi “goddamn” pääsi spontaanisti huulilta. Onneksemme myös junan seuraava asema oli yhteinen SEPTAn junan kanssa, ja saimme hypätä pois siinä. Kannattaa siis olla tarkkana mihin junaan täällä hyppää; oikeaan aikaan tällaiselle syrjäisemmälekään asemalle saapuva juna ei välttämättä ole se, johon itse haluaa nousta.

Oikea Paoli/Thorndale-juna seurasi kohta perässä, ja matkasimme sillä Ardmoren asemalle. Ardmoressa kohteena olivat tietysti Tired Handsin ravintolat. Tired Handsin panimokahvila ei ollut vielä auki, Fermentaria sen sijaan oli. Paikat sijaitsevat n. 5–10 minuutin kävelyn päässä toisistaan. Kahvilan vieressä on myös pullokauppa.

DSC03808.JPG

Tired Handsin Kööpenhaminassa maistetut saisonit olivat tehneet minuun hyvän vaikutuksen, mutta paikan päällä panimolla keskityin vaikeasti Euroopassa saatavilla oleviin, kehuttuihin IPOihin. Ensimmäisenä Galaxy-humaloitu Wish Fulfillment. Sitrusta, mangoa, vehnää ja hiivaa; samean mehuisa, poikkeuksellisen vaalea ulkonäkö. Todellisuudessa tässä oli vehnän asemesta käytetty spelttiä. Turhan mehuisaa ja katkerotonta, en tykännyt. Seuraava Alien Church paljastui sitäkin huonommaksi. Voimakkaan sitruksen lisäksi löytyi nyt jotain erikoisempaakin trooppista hedelmää. Rungosta aisti käytetyn kauran vaikutuksen; pelkällä ohralla ei näissä itärannikon hypetetyissä panimoissa taideta IPAa juuri tehdä.

DSC03815.JPG

Enempää limonadeja ei enää tehnyt mieli ottaa, joten patikoimme kohta avaamassa olleen kahvilan viereen pullokauppaan. Yksi saison tuli ostettua mukaan. Ärsyttävänä erikoisuutena kuitin olisi saanut ainoastaan sähköpostiin tai kännykkään. Pienessä ja hämyisessä kahvilassakin maistelut jäivät kahteen: My Sweet Satan oli pehmeä, makeahko ja laktoosinen imperial stout, Hack O’Lantern taassen greippinen ja mangoinen IPA, parempi kuin kaksi Fermentariassa juotua, muttei merkittävästi. Kaikki maistetut Tired Handsin IPAt toivat mieleen kylmät, jäähileiset hedelmäjuomat. Panimo osaa tehdä saisoneita, mutta IPAt olivat minusta huonompia kuin kenties missään muussa hehkutetussa itärannikon panimossa. Osasyynä saattaa olla, että happamuuden kanssa ei ole vielä yhtä trendikästä pihistellä kuin katkeruuden kanssa, eikä saisoneiden odoteta maistuvan lasten mehulta. Näihin farmhouse-tyylisiin oluisiin hiiva tuo parhaimmillaan, niin myös Tired Handsilla, kunnon luonnetta.

DSC03820.JPG

Alun perin Forest & Mainin panimo oli tarkoitus jättää seuraavalle päivälle. Googlesta tulostettu suuntakartta Amblerin asemalta panimolle oli sekin jätetty hotellille. Koska meillä kuitenkin nyt oli aiemmasta suunnitelmasta poiketen vuorokausiliput junaan, päätimme ottaa saman päivän ohjelmaan Victoryn ja Tired Handsin lisäksi vielä kolmannenkin panimon. Kolme olutkohdetta päivässä alkaa omalla kohdalla olla järkeväksi kokemani maksimi; ideaali on melkeinpä 1–2. Jotkut kuulemma saavat yhteen päivään ahdettua vielä useampia kohteita. Joko heillä on vuorokaudessaan enemmän tunteja kuin minulla, tai sitten yksityisautoilu säästää todella merkittävästi aikaa. Tosin onhan sitä yliopistomaailmassa olemassa kai jonkinlaisia baariviestejäkin, joissa juostaan baarista toiseen juomassa yksi olut kussakin.

Amblerin asema on eri linjan varrella (Lansdale/Doylestown) kuin kaksi aiempaa, joten meidän piti ensin palata Suburban Stationille vaihtamaan junaa. Minulla ei olisi ollut minkäänlaista ajatusta kuinka kulkea asemalta Forest & Mainille ilman karttaa, mutta avopuoliso väitti omaavansa melko tarkan kuvan reitistä mielessään. Ja näin ilmeisesti olikin, sillä löysimme jo pimeässä illassa nopeasti perille. Forest & Main sijaitsee tavallisen omakotitalon näköisessä rakennuksessa. Kuulemma paikkakunnan vanhimpia rakennuksia, usean sadan vuoden ikäinen ja ollut tosiaan asuinkäytössä alun perin. Pieneen, sympaattiseen paikkaan ei kovin montaa asiakasta mahdu kerrallaan istumaan ainakaan baaritiskille.

Hanalistalla taisi olla seitsemisen tuotetta, useimmat aika mietoja alkoholiprosentiltaan. Neljästä maistetusta ainut heikompi oli Senator Inovye, riilinä tai nitrona tarjottu, ja bitteriksi kuvailtu lämmin olut, jossa ei ollut yhtään mitään katkeraa. Long Animal oli onnistunut, reilusti hapan, greippinen saison. Hollow & Consciousin IPA-määritelmä oli ehkä viisiprosenttisena kyseenalainen, mutta mukava persikka/mango/ananas-pläjäys oli joka tapauksessa kyseessä. Snake Eat Tail oli ainut vahvempi olut, 9%, pehmeä, mm. aprikoosin ja appelsiinin makuinen saison. Yksi muukin asiakas tuli myöhemmin seuraksemme tiskille istuskelemaan ja juttelemaan. Mukava persoonallinen paikka ja hyviä oluita, suosittelen ehdottomasti käymään mikäli liikkuu Philadelphiassa. Paluu hotellille venyi poikkeuksellisesti pitkälle iltaan ja junassa tuli jo uni silmään.

Kirjoittaja on nelikymppinen, puoliautistinen olutharrastelija pääkaupunkiseudulta, joka ymmärtää oluesta vähän, mutta pitää siitä paljon. Mielipiteet ovat kirjoittajan omia, myös ne muilta lainatut.

One thought on “Vieraskynä: Olutmatkailua USA:n itärannikolla – Washington DC–Philadelphia, osa 6

Add yours

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s

WordPress.com.

Up ↑