Vieraskynä: Olutmatkailua USA:n itärannikolla – Washington DC–Philadelphia, osa 2

Ensimmäinen osa

Teksti ja kuvat: kopula

Churchkey, 02.11.17

Torstai oli ensimmäinen varsinainen päivä Washingtonissa. Hotellilla nautitusta aamupalasta vielä sen verran, että kahvi oli täällä, kuten usein muutenkin Yhdysvalloissa, harmillisen laimeaa ja muistutti ulkonäöltään lähinnä kuravettä. Erikseen olisi saanut ostaa erikoiskahveja, kenties ne olisivat olleet parempia.

Aamupalan jälkeen kävimme lähellä sijaitsevassa Trader Joe’s -kaupassa ostamassa vettä, sipsejä ja muutaman oluen – omalla kohdalla tämä tarkoitti kahta DC Brau:n olutta. Washington DC:n craft beer -skene on oikeastaan vasta aluillaan, ja 2009 perustettu DC Brau oli kaupungin ensimmäinen craft beer -panimo. Useita heidän oluitaan oli hyvin saatavilla myös tavallisista ruokakaupoista. Itse panimolla ei tullut käytyä, osaksi koska se olisi sijainnut vähän hankalamman yhteyden päässä, sivussa keskustasta. Toiseksi maistetut panimon oluet eivät tehneet niin suurta vaikutusta, että visiitti panimolle olisi tuntunut välttämättömältä.

Puolen päivän tienoilla kävelimme lounaalle Dupont Circlellä sijaitsevaan Pizzeria Paradisoon. Pizzeria Paradisolla on kaksi ravintolaa Washingtonin DC:n alueella, ja hyvän olutvalikoiman ansiosta molemmat löytyvät Ratebeerin Washingtonin parhaat olutravintolat -listalta. Koska halusin ehdottomasti gorgonzolaa, pizzaksi oli käytännössä pakko valita kolmen omavalintaisen täytteen Miniera. Lisäksi lammasmakkaraa ja punaista sipulia. Ihan hyvää pizzaa, mutta pidän itse enemmän ohuemmista ja rapeammista malleista. Gorgonzola olisi voinut maistua enemmänkin. Ruokajuomaksi valitsimme molemmat hanasta Right Properin Kick.Kick.Snaren, vain 3,1% berliner weisse. Erittäin hyvä, raikkaan sitruksinen ja kuiva olut, jossa rungon kepeyttä oikeaoppisesti peitetään happamuudella.

DSC03529.JPG

Jälkiruoaksi sitten vielä DC Brau:n Penn Quarter Porter nitro-versiona. Vaikka nitro ei ole sama asia kuin real ale, niin varsin samankaltaisilta ne tuntuvat, tässäkin maitoisa/kermaisa vaahto sekä tuoksu, maussa maitosuklaata ja pieni paahde. Kiitettävän kuiva olut; ihan makoisa, vaikka perusporttereista on vaikea tehdä erityisen mieleenpainuvia.

Olen aiemmin saanut vähän lunta tupaan väittäessäni riilejä keskenään samankaltaisiksi. Silti edelleen omassa kokemuksessani niissä, ja osin nitroissakin, pehmeän kermaisa ja hiilihapoton/vähähiilihappoinen suutuntuma on niin hallitseva elementti, että se yhdenmukaistaa kokonaisvaikutelmaa. Tosiaan tarjoilutapa myös jollain tapaa pehmentää oluiden makuja, vaikka niistä toki sinänsä löytyy kirjoa. Kyse on tässä subjektiivisesta kokemuksesta, ei siitä ovatko oluet objektiivisesti toistensa kaltaisia vai eivät. Vastaavalla tavalla esim. bourbon-tynnyröidyt oluet voivat kaikki maistua toistensa kaltaisilta, ainakin jos ei niin välitä bourbonista. Kyllä riilitkin minulle silti toisinaan maistuvat, ja kenties yhdenmukaisuuden kokemus on vain kokemuksen puutetta, aivan kuten aiemmin karsastamistani bourbon-oluistakin on nyttemmin alkanut löytyä enemmän nyansseja ja parempia oluita.

DSC03538.JPG

Vastapäätä Dupont Circlen Pizzeria Paradisoa onkin sitten aivan poikkeuksellinen olutkauppa, epäilemättä koko maailman mittakaavassa. Piipahdin hetken mielijohteesta sisällä. Kaupalla ei oikeastaan ole edes mitään kunnon nimeä, mutta se tunnetaan 1 West Dupont Circle Wines & Liquorsina. Hyllyiltä löytyy kaikkea mahdollista ja mahdotonta Cigar Cityn Hunahpusta Three Floydsin Dark Lordiin, Hill Farmsteadiin ja Goose Islandin Bourbon County Stoutin eri versioihin. Silti en lopulta ostanut kaupasta mitään, vaikka Hunahpun kohdalla houkutus oli lähellä viedä pidemmän korren: voi olla, että missasin ainoan kohdalleni osuvan mahdollisuuden maistaa tätä erittäin kiinnostavaa olutta. Mistä sitten kiikastaa? Lyhyesti kaupan oluistaan pyytämät hinnat ovat järjettömiä. Jos oikein muistan, Hunahpun hinta oli 109$ + verot päälle, eikä se ollut edes kaupan kallein olut. Sinänsä olisin voinut tämän hinnan tuosta oluesta kerran maksaakin, mutta kokonaisvaikutelma kaupasta oli liian epämääräinen. Mistä he saavat valikoimaansa kaikki nämä oluet, panimoilta, joilla ei muuten ole mitään jakelua Washington DC:hen, eBaystäkö? Kenties ratkaisevaa kohdallani oli, etteivät myyjät vaikuttaneet olevan erityisen hyvin perillä myymistään oluista. Pullot olivat huoneenlämmössä ja melko lähellä ovea. Kuinka kauan ne ovat seisseet siinä ties missä helteessä ja auringonpaisteessa? Erään netistä lukemani arvostelun mukaan ainakin yksi täältä ostettu kallis Bourbon County oli ollut pilalla, jotkin Russian Riverin IPAt puolestaan puolen vuoden ikäisiä ja silti niin ikään raskaasti hinnoiteltuja. Vieläkin vähän mietityttää, olisiko tuohon Hunahpuun pitänyt tarttua, mutta joskus on vain olutharrastajankin purtava hammasta ja hyväksyttävä, ettei kaikkia kiinnostaviakaan tikkejä ole pakko saada listaansa hinnalla millä hyvänsä.

Pizzeria Paradison jälkeen meillä oli vielä muutama tunti aikaa ennen seuraavan olutkohteen eli Churchkeyn aukeamista. Onkin yksi Washington DC:n huonoimmista puolista olutmielessä, että useimmat kiinnostavat paikat aukeavat viikolla vasta neljän–viiden aikaan iltapäivällä. Kävelimme varsin kesäisessä säässä katsomaan Washington-monumenttia ja Lincoln Memorial Reflecting Poolia. Lähes koko Washington-vierailumme ajan oli muutenkin ajankohtaan nähden poikkeuksellisen lämmintä. Muutamana päivänä oli jopa hellettä ja lyhythihaisella paidalla pärjäsi mainiosti.

Birch & Barley ja Churchkey sijaitsevat samassa rakennuksessa, ja ovat samaa puljua. Jos oikein ymmärsin, myös Bluejacketin panimo on jotenkin kytköksissä näihin ravintoloihin sekä The Sovereigniin. Alakerrassa sijaitseva Birch & Barley on ruokaravintola, jyrkähköjen portaiden päästä yläkerrasta löytyvä Churchkey-baari. Osa Birch & Barleyn ruoista on tilattavissa myös Churchkeyhin, ja molemmissa paikoissa on sama olutlista. Birch & Barleyn puolella emme tällä reissulla käyneet.

DSC03550.JPG

Churchkeyn tila on tyypilliseen amerikkalaiseen tapaan pitkä ja kapeahko. Pitkän baaritiskin lisäksi löytyy ainakin neljän hengen pöytiä. Paikassa on selvästi haluttu panostaa tunnelmallisuuteen, ja yleisvaikutelma on keskimääräistä fiinimpi. Hämärän valaistuksen vuoksi oluista on täällä vaikea saada kunnollisia kuvia. Oluiden arvostus näkyy kuitenkin mm. siinä, että hanoille on kolme eri lämpötilaa, eli kukin olut pyritään tarjoilemaan sille sopivassa lämpötilassa. Myös laajan pullolistan oluet on järjestelty eri lämpötiloissa oleviin kaappeihin. Käytännössä lämpötiloihin panostamisen huomasi lähinnä siitä, etteivät vahvat ja tummat oluet tuntuneet hanastakaan liian kylmiltä; asia siis tulee ilmi enemmän negatiivisten kokemusten puuttumisena kuin positiivisena ahaa-elämyksenä.

Tapojeni vastaisesti Churchkeyssa tuli tilattua oluista lähinnä 1,5–2dl annoskokoja. The Veilin Creep oli Halloween-hengessä kokonaisilla kurpitsapiirailla (!) viimeistelty IPA. Makumaailmaa dominoi kuitenkin kirpeän makea sitrus, kurpitsan tullessa esiin jälkimaussa. Aivan liian makea kuriositeetti. The Brueryn Melange #3:ssa 16,3% alkoholia oli saatu hyvin peitettyä, mutten tällä kertaa jaksanut innostua oluen makumaailmasta: bourbonia, viikunaa, toffeeta, punaisia marjoja. Minusta melko tyypillistä, eikä kovin juotavaa. Pullosta jaetussa Averyn Samael’s Alessa oli hunajaisuutta ja sokerisuutta, calvadosmaisuutta ja karamellia. Hyvin vaalea ulkonäkö. Erikoinen ja onnistunut olut, vaikkei räjäyttänytkään tajuntaa. Arizona Wildernessin Blanc oli Nelson Sauvin -humaloitu pilsner. Ehkäpä tämän session paras olut, katkera ja vähän brettainen, silti pilsneriksi tunnistettava. Nelson Sauvin on yhä lempihumalalajikkeitani ja se tuntuu sopivan moneen yhteyteen. Kun pidän sekä Nelson Sauvinista, katkerista pilsnereistä, että brettasta, niin ei ole ihme, että tämä olut maistui niin hyvin.

Jossain vaiheessa sain valituksi itselleni pienen naposteluannoksen. Raflaavalta kuulostanut Pig’s Head paljastui reiluksi korilliseksi sian poski- sekä leukalihoista tehtyjä lihapullia dippeineen. Maukkaita lihapullia, mutta kuitenkin vain lihapullia. Annos sopii kahden hengen naposteluannokseksi; yksinään syötynä pullia on liikaa ja lisukkeiden puuttuessa maku alkaa loppua kohden tökkiä.

Pyysin tarjoilijaa suosittelemaan jotain olutta, jonka maistamatta jättäminen saattaisi seuraavana päivänä harmittaa. Hänen mielestään Oxbow’n Supa Momo oli listan etsityimpiä oluita. Epäilin hieman, mutta tilasin kuitenkin sitä. Greippiä ja mangoa, vähän etikkaa ja puuta, hyvä happamuus. Ihan hyvää oli. Viimeisenä nautitussa American Soleran Solera Skins Blackberryssä marjaisuus ja happamuus olivat molemmat omaan makuun aivan liian mietoja. Illan päätteeksi sitten vielä hotellilla Dc Braun The Corruption IPA. Kamalaa tunkkaista karamellisuutta. Maistui vanhalta tai muuten huonoksi menneeltä, vaikka päiväyksen mukaan olut oli vain reilu kuukausi sitten tölkitettyä.

DSC03564.JPG

Kirjoittaja on nelikymppinen, puoliautistinen olutharrastelija pääkaupunkiseudulta, joka ymmärtää oluesta vähän, mutta pitää siitä paljon. Mielipiteet ovat kirjoittajan omia, myös ne muilta lainatut.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s

WordPress.com.

Up ↑